Piika ja Kilju Mikkelin kisakatsomossa.
Houkuttelin Jannea mukaan Mikkelin agilitykisareissulle. Aluksi ei halunnut millään lähteä, sitten kai totesi, että kotiin jäädessään joutuisi tekemään liikaa remppajuttuja – ja lähti mukaan. Ja onneksi lähti. Päästiin viime aikaisten pohdintojeni ytimeen ja nyt on selvät sävelet ja korjaukset aloitettu.
Mikkelissä siis juostiin kolme rataa, tuomarina Sisko Pulkkinen. Muistinkin taas, miksi en ko. tuomarin radoilla ole vuoteen käynyt. Jos aina ne ansakohdat pitää radoille rakentaa vääristä putken päistä, niin ei ole ainakaan enää minulla kivaa. Lisäksi agilityratojen aloitukset olivat liian simppeleitä. 😀 Hylkyjähän ne tarjosivat. Hyppäri oli viimeisenä ja sieltä saatiin ihanneajan alittanut nolla. Jostain syystä hyppärit ovat tällä hetkellä ystävällismielisiä meille. Kontaktit eivät pelittäneet niin hyvin kuin Jyväskylän kisoissa, mutta taisin itse ohjata ne hieman eri tavalla. Taas muistaa, että varmistelulla ei voi saada tulosta. Kepit on hitaat, mutta saavat nyt ollakin, kun kuitenkin pujottelee loppuun saakka.
Mutta sitten se tämän hetken kuumin perunamme heti kontaktien ja esteiden tarjoamisen jälkeen – vire. Ensimmäiselle radalle päästiinkin oletettua aiemmin poissaolijoiden yms. vuoksi, joten en ehtinyt saada Piikaa hanskaan ollenkaan ennen rataa. Ja sehän sitten näkyikin läpi radan. Onneksi Janne oli mukana ja onneksi näki, miten Piika kiihtyy nähdessään muiden suorittavan rataa. Ensimmäiseksi totesi, että miksi tähän ei ole puututtu jo pentuna? Ei noin ylivireinen koira voi tehdä puhdasta rataa, kun ei pysy pää kasassa! Niin miksi – no siksi, että oli niin siistiä, että Sohvatyyny kiihtyi edes jostain! No, nyt kiihtyy vähän liiaksi jo! Seuraavaksi pitäisi alkaa jo laskemaan sitä virettä. Sohvatyynyltä! Toiseksi Janne tuumasi, että ei muuta kuin kisoihin hengaamaan vaan koiran kanssa, mutta ei saa päästää radalle. Koska sehän sen suurin palkka on, kun pääsee kiihdyttelemään itsensä ja siitä vielä radalle palkkaamaan kiihtymyksensä. Tämä ajatus päätettiin jättää toteuttamatta, koska ajanpuute ja koska rahanpuute. Ei huvita ajaa ympäri Suomea näyttämässä koiralle muiden koirien kisaamista enää tässä iässä.
Joten, seuraavaksi lähdettiin etsimään purkukeinoa. Toiselle radalle mentäessä piti odotella kentän sillä puolen, jossa ei näkösuojaa juuri kentälle ole. Saatiin Piika leikkimään ja saatiin virettä purettua. Se ei ehtinyt kiihtyä kentän tuijottelusta. Paria koiraa ennen lähdin kävelemään rataa kohti ja sitten piru olikin irti. Piika kiskoi ja huusi radan suuntaan. Äkkiä täyskäännös ja Janne toi lelun ja yritin saada Piikan leikkimään. Aikansa se otti, mutta lopulta kun onnistui, vaihdoin lelun nakkiin ja nakki-imutuksella päästiin radan reunalle. Ja vaikka edellinen koira oli radalla, Piika oli täysin keskittynyt minuun. Toki palkkasin sitä nakilla koko ajan ja teetin töitä. Se ei saanut hetken rauhaa alkaa tuijottelemaan. Tämä kohta on myös videolla. Itse toki kämmin sitten radalla, mutta koiran fiilis oli oikea.
Kolmannelle radalle Janne jalosti leikittämisideaa entisestään. Sen mielestä Piika pitäisi opettaa kantamaan suussaan patukkaa tms. lelua tuttina. Saisi purettua kiihtymyksensä puruun niin, että sillä olisi Tehtävä ennen rataa. Niinpä leikitin Piikaa ja Janne nappasi sen välillä kävelemään kanssaan lelu suussa kohti rata-aluetta. Piika sai kävellä, miten halusi ja katsella, mitä halusi, mutta ei saanut pysähtyä paikalleen tuijottelemaan radalle. Ja aina kun lähtivät tulemaan minua kohti, haastoin jo pitkän matkan päästä Piikaa leikkimään muka yrittämällä ottaa sen lelun ja se tuli kiireenvilkkaa tarjoamaan ihanaa leluaan leikittäväksi ja taas se sai voittaa lelun ja Janne vei sen katselemaan rataa kävelylenkille. Toimi ihan pirun hyvin! Ehkä koko kisapäivän upein tunne! Me tehtiin yhdessä se kahden radan aikana, mistä haaveiltiin vasta ekan radan lopussa! Toki tämä nyt vaatii vahvistamista eikä todellakaan ole valmis, mutta se voisi olla hyvin mahdollinen purkukanava jatkossa kisoihin!
Ja ne meidän radat tässä videolla:
Pipipäät 