Miksi?

Illalla oli JATin koulutusohjaajapalaveri. Ajattelin käväistä pikaisesti. No, menipä silläkin reissulla viisi tuntia. Viiden tunnin aikana ehdittiin käymään läpi paljon, myös tietysti ne omassa tekemisessä kaihertavat asiat.

Joitakin vuosia olen agilitya Jatilla kouluttanut mölleistä aloitteleviin kisaaviin, vaikka enhän minä agilitya oikeasti osaa kouluttaa. Muistaisinkin kaikki ohjauskuviot, tai osaisin niitä kouluttaa. Mutta ei, ne eivät ole vahvuuksiani. Sen sijaan koen osaavani kyllä lukea koiraa edes auttavasti. Lisäksi olen jostain syystä joutunut pähkäilemään paljonkin vireen ja hallinnan kanssa jo viimeiset kahdeksan vuotta. Luulen, että niistä jo jotain alkeita ymmärränkin. Vaikka onpa minulle sanottu tässä vuoden sisällä, etten voi ymmärtää koiran palkkaamisesta tai koiran vireestä mitään, koska minulla on bordercollie. Ikään kuin etten voisi vaatia muun rotuiselta parempaa virettä, koska eihän minun tarvitse itsekään omalta koiraltani vaatia tai siihen olla koskaan puuttunut.

Mitä nyt taas ilmoittauduin uudelle jaksolle pohtien harrastamistamme näin:

Jokunen vuosi ollaan bordercollie Piikan kanssa harrasteltu. Koira on nyt 4,5v. Piika on mun kolmas koira, mutta aloittelijoita ollaan molemmat edelleen. Kolmosissa ollaan, mutta tavaramerkiksi on tullu tehdä hylkyjä. Jos onnistutaan, voidaan saada nollakin, mutta hylkyprosentti taitaa olla jotain 90% vähintään.

Yksi ongelmista on Piikan vire. Kun se tulee treeneihin ja kisoihin, lähtee pääsääntöisesti aina lapasesta. Koiralla on intoa ja vauhtia ja oman ohjauksen pitäisi olla tarkkaa ja harkittua ja viimeiseen asti pitäisi ohjata, kun koira on äärimmilleen viritetty ja sinkoaa minne vähänkin satun näyttämään. Treeneissä ollaan haukutuksella (toimii hyvin) haettu tätä virettä, että voisi joskus kenties onnistua kisoissakin. Treeneissä vaan vire on maksimissaan 1-2 toistoa ok, sitten laskee. Tuolloin koira on ihan ok viedä, kuulolla ja suorittaa nätisti. Liiankin pikkusievästi ehkä itsestäni johtuen ja aikojen puolesta ei kärkikahinoita kisoissakaan hätyytellä, jos muut onnistuvat. No, ajattelin kuitenkin, että jos nyt syksyllä keskityttäisiin jopa agiin ja kisattais vähän enemmän. Haetaan sitä yhteistä säveltä.

Noin muuten ongelmia on takaakierrot. Piika tulee aika tiukasti. Julian ohjeiden mukaan on pidetty rimaa pystyssä takaakiertoesteissä, että oppisi vähän kiertämään, vaikka mun ohjaus olisi hanurista. Kontaktit saisivat olla nopeammat. Niitä on palkattu treeneissä paljon, varsinkin kun Piika keksi keväällä alkaa hiipimään niillä. Kepeillä ongelma on kun ohjaan koiran oikealta puolelta, niin viimeinen väli voi jäädä pujottelematta. Ohjuria on käytetty apuna, ettei tekisi virheitä. Ohjuri pitää vaan muistaa laittaa heti, jos virhe ilmenee. Mun varmistelu ei auta yhtään. Toivotaan siis erilaisia keppikulmia, kontaktitreenejä, takaakiertoja, pituuden ja muurin itsenäistä suorittamista.

Ohjaajalla ongelmia onkin sitten rutosti. En osaa liikkua, en ohjauskuvioita, en ohjata. Yleensä semmonen norsu posliinikaupassa olo on radalla taattu.

Tiistaina käytiin Joukkuejatpailuissa mölleilemässä ja joukkueemme sijoittui kolmanneksi. Meidän suoritus näytti tältä:

Eilen minulta kysyttiin, miksi sinä ohjaat sitä koiraa niin? Kun näyttää siltä, että siitä puuttuu se viimeinen pieni silaus.

Miksi – tuo aivan järkyttävän vaikea kysymys. En minä tiedä. Kai se on oman pään sisällä se juttu.

Siksi, etten uskalla luottaa koiraan? Siksi, etten uskalla mennä, juosta, liikkua, ohjata yhtäaikaa? Siksi, että jokin pään sisällä sanoo, ettei se ole järkevää? Siksi, että minusta on mukava olla omalla mukavuusalueellani? Siksi, että sitten me aina hyllytettäisiin. Siksi, että tunnen olevani agilityradalla välillä kuin se norsu siellä posliinikaupassa.

Mutta miksi en luottaisi koiraan? Miksi en voisi liikkua? Vaikka koko peruskoulun olinkin liikunnassa luokan huonoin, miksen voisi kehittyä siinäkin? Miksi en voisi haastaa itseäni ja samalla tukea koiraa yhä parempaan suoritukseen? Niinpä, miksi ei… Ennemmin hyvä hylsy kuin huono nolla. Niitä huonoja nollia meidän tilille jo mahtuu.

Viimeiset puoli vuotta on kiinnitetty Piikan vireeseen ekstrapaljon huomiota. Sitä ennen takana oli jo vuosi vireen nostattamista vähitellen muissa lajeissa. Koko ajan Piikasta on saatu enemmän ja enemmän irti. Nyt hallintani alkaa rakoilemaan ja siitäkö se epävarmuus sitten nyt johtuu, kun en edelleenkään tunnu hallitsevan tilannetta? Ja kuka muka sanoi, ettei agilityssa tai ettei bordercollien kanssa tarvita virettä ja hallintaa?

Piika alkaa olla koira parhaassa iässä. Nyt on niitettävä sitä satoa, mitä varten on tehty töitä viimeiset neljä vuotta. En ehkä koskaan tule enää saamaan Piikan kaltaista koiraa tai kisaamaan minkään muun koiran kanssa agilityssa. Nyt on nautittava siitä, mihin on päästy. Hannan ryhmässä treenaaminen on ollut puolitoista vuotta jatkunut etuoikeus. Treenit ovat haastaneet, treenikaverit ovat haastaneet. Vaikka treeniryhmä nyt hajoaakin, haasteet jatkuvat. Seuraavat haasteet kohtaammekin sunnuntaina, kun kisaamme kolmen kuukauden tauon jälkeen.