Päivittäiset arkistot: 18.8.2015

Kahdeksan vuotta sitten

Kahdeksan vuotta sitten haaveilin omasta koirasta. Koirasta, jonka kanssa lenkkeillä ja harrastaa. Tosin, en tiennyt, innostuisinko harrastamisesta, mutta kovasti näin itselleni uskottelin, että kenties? Tulisi jotain ohjelmaa päiviin. Tuolloin opiskelut olivat loppusuoralla, tein yhtä aikaa vuoroja kaupalla sekä olin harjoittelussa Oulun läänin taidetoimikunnassa. Keräsin rahaa koiraa varten. Opiskeluaikaiset kaverit olivat lähteneet kuka minnekin ja iltaisin oli enemmän kuin tylsää. Yksin oli tylsä lähteä pyöräilemään ympäri Oulua.

Ilmeisesti tässä vaiheessa Oulu alkoi nyppiä toden teolla muutenkin, kun hetken mielijohteesta hain uuteen maisteriohjelmaan Jyväskylään. Samoihin aikoihin bongasin netistä pentueen. Suvuista, joista olin katsellut koiraa. Lapinkoiraa. Ihastuin yhteen pennuista, laitoin varovaisen viestin, toisenkin, kävin katsomassa pentuja, uudemmankin kerran. Pääsin maisteriohjelmaan. Itsenäisyyspäivänä jäätävän liukkaalla kelillä kävimme siskoni kanssa hakemassa Pessin. Kuukauden asuin äitini luona ja tammikuussa muutin Oulusta Jyväskylään. Elämä mullistui kerta heitolla.

Asuin Roopen ja Pessin kanssa purkutuomion saaneessa opiskelijakämpässä, josta tiesin lähteväni heti tilaisuuden tullen. En oikeastaan edes purkanut tavaroitani. Sinä keväänä valloitimme Pessin kanssa Jyväskylän. Edelleenkään en tiedä, miten Jyväskylässä kannattaa liikkua autolla, sen sijaan tiedän kyllä, mihin kävelytiet johtavat. Vaikkakin Oulun jälkeen minulle oli järkytys tulla Jyväskylään ja havaita, että täällä ne mäet todella olivat Mäkiä Oulun alikulkutunneleihin verrattuna. Haaveilin, että kunhan Pessi kasvaisi, alkaisimme pyöräilemään pitkin Jyväskylää. Niin varmaan. Sen sijasta Pessi päätti alkaa inhoamaan kaikkia vastaantulijoita. Se teki pyöräilystä hieman hankalampaa. Onneksi olimme saaneet kavereita. Niitähän oli yliopistokylä täynnä! Jos halusi, jokaiselle päivän lenkille löytyi seuraa meille kummallekin. Uppouduin koiramaailmaan ja harrastuskipinäkin syntyi.

Kesän korvilla muutimme, kesällä pääsin harjoitteluun ja sitä kautta työllistyin. Iltaisin lenkkeilimme ja silloin tällöin myös treenasimme. Kokeilimme tokoa, kokeilimme agilitya. Ja vietimme illat Haukanniemessä (tiedättekö, että vasta piti opastaa kaveria ajamaan Haukanniemen ohi, enkä muistanut sen nimeä. Paikkaa, jossa olen käytännössä asunut kolme vuotta!!!). Kuutisen vuotta sitten syksyllä lenkkiseuraksi lähti yhä useammin eräs malinoistyttö omistajansa kanssa.Yhtäkkiä asuimmekin koko konkkaronkka yhdessä. Kimma tuli taloon, samana kesänä ostimme talon, Kimmasta piti luopua, keväällä tuli Piika, sitten Kilju. Päivät täyttyivät säätämisestä, kuka lenkittää minkäkin porukan. Päässäni tämä syksy on pelkkä musta aukko. Olin vain niin väsynyt. Tuon vuoden aikana myös pyöräily jäi kokonaan pois. Muuttojen myötä, oman auton myötä, hyötyliikunta kutistui koirien kanssa tehtyihin pikalenkkeihin. Janne käytti pyörääni enää Ipin lenkittämiseen silloin tällöin.

Viiteen vuoteen mahtuu paljon treenejä, paljon lenkkejä, paljon kokeita ja kisoja. Tässä yksi päivä vanha kaverini totesi, että no teillä on yhteinen harrastus treenaaminen ja lenkeillä käyminen. Jäin miettimään tätä. Janne on asunut melkein kaksi vuotta Espoossa viikot. Viikonloppuisin ollaan toki kotona, mutta siinä on aina säätöä kokeiden, kisojen, minun sivutöitteni ja eritoten autojen ja talon kanssa. Tavaksi onkin muodostunut laittaa portti kiinni ja koirat viihdyttävät toisensa pihalla. Ei siihen ole enää muutamaan vuoteen tarvittu kuin Pessin ja Kiljun yhdistäminen, niin haukku raikaa ja lapasesta lähtee. Kai meistä sitten on tullut laiskoja. Tai ehkä kaiken tämän härdellin keskellä koiriltakin sitä aikaa on vain otettava pois.

Tämän syksyn aikana eläkeläispommi on tullut jäädäkseen. Koska inhoan lähteä hihnalenkille kotoamme kolmen koiran kanssa, kun joka toisella pihalla on koira irti ja lenkki on kaikkea muuta kuin rentouttavaa odottaessani, milloin joku hyökkää. Koska en vain jaksa lähteä autolla enää mihinkään sen jälkeen, kun olen tehnyt täyden työpäivän ja lisäksi jatkanut omia töitäni kotona illan, olen ratkaissut lenkitysongelman sulkemalla portit ja antamalla Ipille vapaan mahdollisuuden lenkkeillä pihallamme. Pessi on kaikesta päätellen urheillut viime aikoina tarhassa kaivamalla tunnelia kopin alle (koska naapurissa on tehty ulkovuoriremppaa), joten se on saanut kerätä henkisiä voimavarojaan tarhassa ja pihalla, milloin missäkin. Entäs Piika? Sen kunnosta olen eniten murehtinut, ettei pääsisi häviämään.

Nyt viimein, kahdeksan vuoden jälkeen, minulla on lenkkikaveri. Lenkkikaveri, joka hyppii innosta kaivaessani pyörän varastosta. Lenkkikaveri, joka innosta vinkuen on lähdössä mukaan. Lenkkikaveri, joka ravaa ihanan pitkällä askeleella. Samalla tosin myös lenkkikaveri, jonka mielestä en saa ohittaa sitä ja joka yrittää koko ajan ravata edelläni. Kun aurinko alkaa painua metsän taakse ja ilma viilenee, lähdemme pyörälenkille. Kotipihasta. Mitä sitten, vaikka ajammekin yhtä samaa sepeli- ja hiekkatien pätkää ensin neljä kilometria, käännymme ja tulemme saman takaisin. Meille se on rentouttavaa ja taidamme kumpikin nauttia näistä lenkeistä yhtä paljon. Välillä Piika käy uimassa matkalla olevassa isommassa ojassa. Ja sitten taas jatketaan. Ensimmäisen ja viimeisen puoli kilometria joudun pitämään Piikaa kiinni, mutta muuten se saa mennä vapaasti omaa tahtiaan, kunhan huolehdin ohiajavista junista, ettei juuri silloin satu mikään pupu kohdalle. Välillä otetaan spurtteja, mutta pääsääntöisesti mennään ravivauhtia. Vähitellen oma kunto on lähtenyt nousuun, ja huomaan niin käyneen myös Piikan kohdalla. Joka ilta on menty hieman kovempaa, joka ilta Piika pysyy ravilla hieman pidempään ennen laukka-askelia.

Joskus ne haaveet vaan käyvät toteen. Joskus niiden täyttymiseen voi mennä vaan aikaa. Kahdeksan vuotta ja monta koiraa myöhemmin…