Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2015

Vesipedon kaukojumppaa

Maanantai ja pakko pyhittää kaikille rästitöille. Ihme kyllä sainkin kaikki tarvittavat hommat tehtyä ruohonleikkuusta lähtien. Koirat hengasivat pihalla (ja Pessi vaihteeksi kävi naapurin puolella). Piikan mielestä ruohonleikkaajan tehtävä on samalla heitellä sille frisbeetä. Kulkee perässä ja tökkii frisbeellä jalkaan, kunnes heitän. Kohta on taas tök-tök-tökkimässä. No, saahan se siinäkin urheiltua. Välillä teetän kiertoja ja peruutuksia. Ainoa ongelma tässä on, ettei Piika enää juurikaan väistä ruohonleikkuria. Saa katsoa tarkasti, missä sen häntä menee, ettei lyhennä sitäkin.

Elokuun hellekelit ovat myös vihdoin vaatineet useampaa kastelua kasvihuoneessakin ja satoakin on vihdoista viimein tulossa! Samalla kun täytin Piikan uimasaavin ja kastelupadan, päätin myös viilentää frisbeehullun koirani. En tosin tiedä, olisiko se enemmän kuitenkin vesipeto. Suihkuava vesi on vaan niin parasta.

Tuntikausia se jaksaisi tuijottaa suihkuavaa vettä.

Hommattiin vuosi sitten tuollainen sprinkleri helpottamaan kastelua.

Jälkikäteen mietittynä olisi pitänyt ottaa sellainen pyörivä, ihan Piikaa varten.

Vaikka oikeastaan ihan sama, kunhan vettä suihkuaa.

Ja täytättäpä niitä saaveja…

Aina se jostain hyökkää…

Kaikki karvat sojossa valmiina hyökkäykseen.

Kai siinä joku hullu taika on.

Muut mentiin sisälle, Piika päätti olla pihalla.

Illalla jumppailtiin taas kaukoja. Olen yrittänyt nyt joka päivä 2-3 settiä niitä tehdä pitkin päivää. Aamulla parit ja illalla vielä viimeiseksi, ellei olla jopa päivälläkin jumppailtu. Inhokkiliike, mutta kun muuta en ole ehtinyt nyt treenaamaan niin noita on ollut helppo tehdä keittiössä. Nyt pitäisi tehdä eri paikoissa vaihtelevasti jo, ja välimatkaakin pitäisi yrittää kasvattaa vähitellen. Mutta se on vaikeaa, kun jokainen lisämetri tuntuu aina hirveältä takapakin otolta tekniikan suhteen.

Lopulta meidän tekniikanpysymiskeinoksi on valikoitunut namit jalkojen edessä. Aamuruoalla on myös jumpattu takapalkkaa korkeammassa vireessä. Lisäksi ennen kaukoja yleensä tehdään kaikkea pientä temppuamista, jotta lämmitellään paikat. Hissiliikkeet on selvästi helpompia Piikalle silloin ja saa aluksi purkaa turhaa hulmuamista ympärillä pyörimisissä.

Eilen tehtiin ensimmäistä kertaa eteisessä (valon vuoksi). Huomasin, että tuollainen kapea matto toimiikin aika hyvänä paikkana, kun Piikan on pakko siirtää tuossa etujalkansa matolle saadakseen hyvän pidon. Jätin videolle myös pari virhettä, kun eihän nää aukottomia ole. Yleensä tehdään vain noita ylös-alas ja ylös-taakse -toistoja. Joitakuita kertoja on testailtu sitten koko settiä. Ylös-alas on edelleen hankala pidemmän sarjan jälkeen, mutta vähitellen alan olla jo tekniikkaan tyytyväinen. Tämä pitää pitää!

Kuinka niitä hyllyjä tehdään?

Joku voisi kuvitella, että hyllythän tehdään puusta – tai ehkä nykyisin ennemmin jostain vanerista. Mutta ei, niitä voi naputella ihan koirienkin kanssa. Kas tässä, lyhyt ohje hyllyjen tehtailemiseen:

  1. Ilmoittaudutaan agilitykisoihin samalle tuomarille, jolta saatiin SERT-H toukokuun kisoissa, kun edellisen kerran on kisattu. Muistetaan, että radat olivat silloinkin kinkkisiä, lyhyillä esteväleillä.
  2. Katsotaan aamupäivän aikana facesta kavereiden tulospäivityksiä alemmista luokista. HYL-rivi on taattua peruskauraa.
  3. Ollaan paikalla jopa ajoissa. (Kaikilla näinkään ei ollut, kun järjestävä seura tykkää pitää aiempien kisojensakin kisakirjeet sivuillaan – ylimmäisenä tottakai.)
  4. Todetaan, että kentällä on kuuma, paahtava, tappava helle.
  5. Yritetään etsiä varjopaikka ja liikkua mahdollisimman vähän, jottei ylimääräiset hikihelmet lähde liikkeelle.
  6. Katsellaan radan rakennusta, joka kestää ja kestää.
  7. Ratojen kuului näyttää tältä..Vesa_sivonen_lauka_oikeaA
  8. ja tältäVesa_sivonen_lauka_a
  9. Lämmitetään oma koira, joka tuntuisi enemmän kaipaavan viilennystä päätellen siitä, miten autuaana se makaa lähimmässä kuraojassa ja hankkii kunnon mutakuorrutteen.
  10. Mennään rataantutustumiseen. Virhe. Hiki virtaa ilman ainoatakaan juoksuaskelta. Juoksuaskelten jälkeen joutuu juomaan puoli litraa nestettä.
  11. Yritetään tasata koiraa nakinsyöntikisassa onnistumatta. (Toisella kierroksella lelulla leikittäen siinä onnistuen.)
  12. Mennään radalle ja katsotaan, kun koira lentää. Rimakin lensi. Ensimmäinen hyl. Oma tatsi katosi ensimmäisten kolmen esteen säätöön. Sitten sattuu vielä jotain, luultavasti hyllyn arvoista ja loppurata sentään päästään ehjänä maaliin. Hieno puomin kontakti loppuun. (Toisella radalla nolla alla A:lle asti. Sitten hieman liian aikainen vapautus vai vapauttiko koira itsensä? Mutta ei ota hyppyä välistä vaan pujahtaa suoraan putkeen. Taas hienosti maaliin, mutta mitkä kontaktit?)
  13. Retkahdetaan maahan haukkomaan henkeä radan ulkopuolella, jotta jaksetaan kävellä autolle juomaan. Jäähdyttelylenkillä koira löytää itsensä taas kuraojasta. Tekisi mieli mennä viereen kaveriksi.
  14. Toistetaan kohdat 5-13 uudestaan, jotta ei olisi ihan liian helppoa. Suluissa olevat kohdat toteutuvat tällä kertaa.
  15. Todetaan jälkeenpäin, että jännä, jos estevälit tuntuivat lyhyiltä, kun ei ihan nuo tuomarin piirrokset vastanneet todellisuutta. Tässä ne todenmukaisemmat piirrokset:
Vesa_Sivonen_lauka3A

Lauka Vesa Sivonen 23.8.2015 3lk A-rata

Vesa_Sivonen_lauka3B

Laukaa Vesa Sivonen 23.8.2015 3lk B-rata

Huono-HYL ja hyvä-HYL. Semmosta se elämä on, tuumi Piika.

Muuten viikonloppu menikin taas ihan ohi. Puolitoista päivää voi olla melkoisen lyhyt, jos siinä ajassa pitää tehdä kaikki, mihin normaaleilla ihmisillä on viikko aikaa. Ei ihan taas edistynyt remppa, kuten piti. Eikä ihan leikkaantunut nurmikko, kuten piti. Sen sijaan ostettiin (toimimaton) ruohonleikkuri, käytiin pellolla treenaamassa, kokeilin botoxia huuleen mäkäräisen piston muodossa (ei kannata kokeilla jatkossa) ja Pessillä on reikä selässä. Ipi on laskuista pois, koska sillä oli koppa. Epäilykset kohdistuvat Kiljuun. Ei voi ymmärtää, miten näitä sattuu aina Pessille! Oikea kovanonnen koira!

Miksi?

Illalla oli JATin koulutusohjaajapalaveri. Ajattelin käväistä pikaisesti. No, menipä silläkin reissulla viisi tuntia. Viiden tunnin aikana ehdittiin käymään läpi paljon, myös tietysti ne omassa tekemisessä kaihertavat asiat.

Joitakin vuosia olen agilitya Jatilla kouluttanut mölleistä aloitteleviin kisaaviin, vaikka enhän minä agilitya oikeasti osaa kouluttaa. Muistaisinkin kaikki ohjauskuviot, tai osaisin niitä kouluttaa. Mutta ei, ne eivät ole vahvuuksiani. Sen sijaan koen osaavani kyllä lukea koiraa edes auttavasti. Lisäksi olen jostain syystä joutunut pähkäilemään paljonkin vireen ja hallinnan kanssa jo viimeiset kahdeksan vuotta. Luulen, että niistä jo jotain alkeita ymmärränkin. Vaikka onpa minulle sanottu tässä vuoden sisällä, etten voi ymmärtää koiran palkkaamisesta tai koiran vireestä mitään, koska minulla on bordercollie. Ikään kuin etten voisi vaatia muun rotuiselta parempaa virettä, koska eihän minun tarvitse itsekään omalta koiraltani vaatia tai siihen olla koskaan puuttunut.

Mitä nyt taas ilmoittauduin uudelle jaksolle pohtien harrastamistamme näin:

Jokunen vuosi ollaan bordercollie Piikan kanssa harrasteltu. Koira on nyt 4,5v. Piika on mun kolmas koira, mutta aloittelijoita ollaan molemmat edelleen. Kolmosissa ollaan, mutta tavaramerkiksi on tullu tehdä hylkyjä. Jos onnistutaan, voidaan saada nollakin, mutta hylkyprosentti taitaa olla jotain 90% vähintään.

Yksi ongelmista on Piikan vire. Kun se tulee treeneihin ja kisoihin, lähtee pääsääntöisesti aina lapasesta. Koiralla on intoa ja vauhtia ja oman ohjauksen pitäisi olla tarkkaa ja harkittua ja viimeiseen asti pitäisi ohjata, kun koira on äärimmilleen viritetty ja sinkoaa minne vähänkin satun näyttämään. Treeneissä ollaan haukutuksella (toimii hyvin) haettu tätä virettä, että voisi joskus kenties onnistua kisoissakin. Treeneissä vaan vire on maksimissaan 1-2 toistoa ok, sitten laskee. Tuolloin koira on ihan ok viedä, kuulolla ja suorittaa nätisti. Liiankin pikkusievästi ehkä itsestäni johtuen ja aikojen puolesta ei kärkikahinoita kisoissakaan hätyytellä, jos muut onnistuvat. No, ajattelin kuitenkin, että jos nyt syksyllä keskityttäisiin jopa agiin ja kisattais vähän enemmän. Haetaan sitä yhteistä säveltä.
Noin muuten ongelmia on takaakierrot. Piika tulee aika tiukasti. Julian ohjeiden mukaan on pidetty rimaa pystyssä takaakiertoesteissä, että oppisi vähän kiertämään, vaikka mun ohjaus olisi hanurista. Kontaktit saisivat olla nopeammat. Niitä on palkattu treeneissä paljon, varsinkin kun Piika keksi keväällä alkaa hiipimään niillä. Kepeillä ongelma on kun ohjaan koiran oikealta puolelta, niin viimeinen väli voi jäädä pujottelematta. Ohjuria on käytetty apuna, ettei tekisi virheitä. Ohjuri pitää vaan muistaa laittaa heti, jos virhe ilmenee. Mun varmistelu ei auta yhtään. Toivotaan siis erilaisia keppikulmia, kontaktitreenejä, takaakiertoja, pituuden ja muurin itsenäistä suorittamista.
Ohjaajalla ongelmia onkin sitten rutosti. En osaa liikkua, en ohjauskuvioita, en ohjata. Yleensä semmonen norsu posliinikaupassa olo on radalla taattu.
Tiistaina käytiin Joukkuejatpailuissa mölleilemässä ja joukkueemme sijoittui kolmanneksi. Meidän suoritus näytti tältä:
Eilen minulta kysyttiin, miksi sinä ohjaat sitä koiraa niin? Kun näyttää siltä, että siitä puuttuu se viimeinen pieni silaus.
Miksi – tuo aivan järkyttävän vaikea kysymys. En minä tiedä. Kai se on oman pään sisällä se juttu.
Siksi, etten uskalla luottaa koiraan? Siksi, etten uskalla mennä, juosta, liikkua, ohjata yhtäaikaa? Siksi, että jokin pään sisällä sanoo, ettei se ole järkevää? Siksi, että minusta on mukava olla omalla mukavuusalueellani? Siksi, että sitten me aina hyllytettäisiin. Siksi, että tunnen olevani agilityradalla välillä kuin se norsu siellä posliinikaupassa.
Mutta miksi en luottaisi koiraan? Miksi en voisi liikkua? Vaikka koko peruskoulun olinkin liikunnassa luokan huonoin, miksen voisi kehittyä siinäkin? Miksi en voisi haastaa itseäni ja samalla tukea koiraa yhä parempaan suoritukseen? Niinpä, miksi ei… Ennemmin hyvä hylsy kuin huono nolla. Niitä huonoja nollia meidän tilille jo mahtuu.
Viimeiset puoli vuotta on kiinnitetty Piikan vireeseen ekstrapaljon huomiota. Sitä ennen takana oli jo vuosi vireen nostattamista vähitellen muissa lajeissa. Koko ajan Piikasta on saatu enemmän ja enemmän irti. Nyt hallintani alkaa rakoilemaan ja siitäkö se epävarmuus sitten nyt johtuu, kun en edelleenkään tunnu hallitsevan tilannetta? Ja kuka muka sanoi, ettei agilityssa tai ettei bordercollien kanssa tarvita virettä ja hallintaa?

Piika alkaa olla koira parhaassa iässä. Nyt on niitettävä sitä satoa, mitä varten on tehty töitä viimeiset neljä vuotta. En ehkä koskaan tule enää saamaan Piikan kaltaista koiraa tai kisaamaan minkään muun koiran kanssa agilityssa. Nyt on nautittava siitä, mihin on päästy. Hannan ryhmässä treenaaminen on ollut puolitoista vuotta jatkunut etuoikeus. Treenit ovat haastaneet, treenikaverit ovat haastaneet. Vaikka treeniryhmä nyt hajoaakin, haasteet jatkuvat. Seuraavat haasteet kohtaammekin sunnuntaina, kun kisaamme kolmen kuukauden tauon jälkeen.

Kahdeksan vuotta sitten

Kahdeksan vuotta sitten haaveilin omasta koirasta. Koirasta, jonka kanssa lenkkeillä ja harrastaa. Tosin, en tiennyt, innostuisinko harrastamisesta, mutta kovasti näin itselleni uskottelin, että kenties? Tulisi jotain ohjelmaa päiviin. Tuolloin opiskelut olivat loppusuoralla, tein yhtä aikaa vuoroja kaupalla sekä olin harjoittelussa Oulun läänin taidetoimikunnassa. Keräsin rahaa koiraa varten. Opiskeluaikaiset kaverit olivat lähteneet kuka minnekin ja iltaisin oli enemmän kuin tylsää. Yksin oli tylsä lähteä pyöräilemään ympäri Oulua.

Ilmeisesti tässä vaiheessa Oulu alkoi nyppiä toden teolla muutenkin, kun hetken mielijohteesta hain uuteen maisteriohjelmaan Jyväskylään. Samoihin aikoihin bongasin netistä pentueen. Suvuista, joista olin katsellut koiraa. Lapinkoiraa. Ihastuin yhteen pennuista, laitoin varovaisen viestin, toisenkin, kävin katsomassa pentuja, uudemmankin kerran. Pääsin maisteriohjelmaan. Itsenäisyyspäivänä jäätävän liukkaalla kelillä kävimme siskoni kanssa hakemassa Pessin. Kuukauden asuin äitini luona ja tammikuussa muutin Oulusta Jyväskylään. Elämä mullistui kerta heitolla.

Asuin Roopen ja Pessin kanssa purkutuomion saaneessa opiskelijakämpässä, josta tiesin lähteväni heti tilaisuuden tullen. En oikeastaan edes purkanut tavaroitani. Sinä keväänä valloitimme Pessin kanssa Jyväskylän. Edelleenkään en tiedä, miten Jyväskylässä kannattaa liikkua autolla, sen sijaan tiedän kyllä, mihin kävelytiet johtavat. Vaikkakin Oulun jälkeen minulle oli järkytys tulla Jyväskylään ja havaita, että täällä ne mäet todella olivat Mäkiä Oulun alikulkutunneleihin verrattuna. Haaveilin, että kunhan Pessi kasvaisi, alkaisimme pyöräilemään pitkin Jyväskylää. Niin varmaan. Sen sijasta Pessi päätti alkaa inhoamaan kaikkia vastaantulijoita. Se teki pyöräilystä hieman hankalampaa. Onneksi olimme saaneet kavereita. Niitähän oli yliopistokylä täynnä! Jos halusi, jokaiselle päivän lenkille löytyi seuraa meille kummallekin. Uppouduin koiramaailmaan ja harrastuskipinäkin syntyi.

Kesän korvilla muutimme, kesällä pääsin harjoitteluun ja sitä kautta työllistyin. Iltaisin lenkkeilimme ja silloin tällöin myös treenasimme. Kokeilimme tokoa, kokeilimme agilitya. Ja vietimme illat Haukanniemessä (tiedättekö, että vasta piti opastaa kaveria ajamaan Haukanniemen ohi, enkä muistanut sen nimeä. Paikkaa, jossa olen käytännössä asunut kolme vuotta!!!). Kuutisen vuotta sitten syksyllä lenkkiseuraksi lähti yhä useammin eräs malinoistyttö omistajansa kanssa.Yhtäkkiä asuimmekin koko konkkaronkka yhdessä. Kimma tuli taloon, samana kesänä ostimme talon, Kimmasta piti luopua, keväällä tuli Piika, sitten Kilju. Päivät täyttyivät säätämisestä, kuka lenkittää minkäkin porukan. Päässäni tämä syksy on pelkkä musta aukko. Olin vain niin väsynyt. Tuon vuoden aikana myös pyöräily jäi kokonaan pois. Muuttojen myötä, oman auton myötä, hyötyliikunta kutistui koirien kanssa tehtyihin pikalenkkeihin. Janne käytti pyörääni enää Ipin lenkittämiseen silloin tällöin.

Viiteen vuoteen mahtuu paljon treenejä, paljon lenkkejä, paljon kokeita ja kisoja. Tässä yksi päivä vanha kaverini totesi, että no teillä on yhteinen harrastus treenaaminen ja lenkeillä käyminen. Jäin miettimään tätä. Janne on asunut melkein kaksi vuotta Espoossa viikot. Viikonloppuisin ollaan toki kotona, mutta siinä on aina säätöä kokeiden, kisojen, minun sivutöitteni ja eritoten autojen ja talon kanssa. Tavaksi onkin muodostunut laittaa portti kiinni ja koirat viihdyttävät toisensa pihalla. Ei siihen ole enää muutamaan vuoteen tarvittu kuin Pessin ja Kiljun yhdistäminen, niin haukku raikaa ja lapasesta lähtee. Kai meistä sitten on tullut laiskoja. Tai ehkä kaiken tämän härdellin keskellä koiriltakin sitä aikaa on vain otettava pois.

Tämän syksyn aikana eläkeläispommi on tullut jäädäkseen. Koska inhoan lähteä hihnalenkille kotoamme kolmen koiran kanssa, kun joka toisella pihalla on koira irti ja lenkki on kaikkea muuta kuin rentouttavaa odottaessani, milloin joku hyökkää. Koska en vain jaksa lähteä autolla enää mihinkään sen jälkeen, kun olen tehnyt täyden työpäivän ja lisäksi jatkanut omia töitäni kotona illan, olen ratkaissut lenkitysongelman sulkemalla portit ja antamalla Ipille vapaan mahdollisuuden lenkkeillä pihallamme. Pessi on kaikesta päätellen urheillut viime aikoina tarhassa kaivamalla tunnelia kopin alle (koska naapurissa on tehty ulkovuoriremppaa), joten se on saanut kerätä henkisiä voimavarojaan tarhassa ja pihalla, milloin missäkin. Entäs Piika? Sen kunnosta olen eniten murehtinut, ettei pääsisi häviämään.

Nyt viimein, kahdeksan vuoden jälkeen, minulla on lenkkikaveri. Lenkkikaveri, joka hyppii innosta kaivaessani pyörän varastosta. Lenkkikaveri, joka innosta vinkuen on lähdössä mukaan. Lenkkikaveri, joka ravaa ihanan pitkällä askeleella. Samalla tosin myös lenkkikaveri, jonka mielestä en saa ohittaa sitä ja joka yrittää koko ajan ravata edelläni. Kun aurinko alkaa painua metsän taakse ja ilma viilenee, lähdemme pyörälenkille. Kotipihasta. Mitä sitten, vaikka ajammekin yhtä samaa sepeli- ja hiekkatien pätkää ensin neljä kilometria, käännymme ja tulemme saman takaisin. Meille se on rentouttavaa ja taidamme kumpikin nauttia näistä lenkeistä yhtä paljon. Välillä Piika käy uimassa matkalla olevassa isommassa ojassa. Ja sitten taas jatketaan. Ensimmäisen ja viimeisen puoli kilometria joudun pitämään Piikaa kiinni, mutta muuten se saa mennä vapaasti omaa tahtiaan, kunhan huolehdin ohiajavista junista, ettei juuri silloin satu mikään pupu kohdalle. Välillä otetaan spurtteja, mutta pääsääntöisesti mennään ravivauhtia. Vähitellen oma kunto on lähtenyt nousuun, ja huomaan niin käyneen myös Piikan kohdalla. Joka ilta on menty hieman kovempaa, joka ilta Piika pysyy ravilla hieman pidempään ennen laukka-askelia.

Joskus ne haaveet vaan käyvät toteen. Joskus niiden täyttymiseen voi mennä vaan aikaa. Kahdeksan vuotta ja monta koiraa myöhemmin…

Muutama (kymmenen) kuvaa

Pessi eräänä kauniina iltana.

Ipi tänä iltana.

Piikan rallausta.

Tuntuu, että olen tehnyt töitä taas koko ajan. Sen verran ajattelin suoda itselleni taukoa kuvaushommista, että vietin illan pihalla oman katraan kanssa ja napsin niistäkin muutamia muistoja tältä kesältä. Samalla treenattiin Piikan kanssa tokosta pikaisesti voittajaa läpi, kun on sen verran kuuma, ettei pyörälenkillekään viitsi lähteä ja agit on nyt tauolla jakson vaihtumista odotellessamme. Lyhyet treenit ja paljon palkkaa. Kumpikin oltiin tyytyväisiä. Lopuksi korttelikierrokselle väistellen naapurien pihoilla irti olevia koiria. Selvittiin ilman kärhämiä. Kotiin tultuamme omat piskit sitten meinasivat syöttää itsensä ohiajaneelle autolle. Olipa yllätys.

Pessin rakennetta 8-vuotiaana.

Eihän se enää ole elämänsä kunnossa, mutta hoikkana poikana on pidetty, mikä pääasia.

Ipi ei enää saa viedä Piikalta leluja.

Piti ihan puuttua tuohon Ipin härnäämiseen, kun Piika alkoi näyttelemään hampaita.

Kummakaan, kun koirat eivät ymmärrä Ipiä. Tässä se pyytää Piikaa leikkimään.

Oltaisko ananas ja kookos, oltaisko kavereita jookos?

Ipi vaan on. No, omanlaisensa.

Mutta onhan se harmaantunut.

A-0985

Vanhentunut monella vuodella yhtäkkiä.

A-1048

Kivasti se silti liikkuu vapaana.

Ja välillä on nähtävissä sitä vanhaa Ipiäkin vahingossa.

Piika ihmettelee vanhan neidin mielentempauksia.

Kun on kuuma

Piikan löytää varmiten vesiammeestaan.

Vaikka hyvinhän se sinne maastoutuu.

Niin perus Piikan ilme.

Hooplaa!

A-0970

Koko kopla.

”Once in a lifetime” -koira

A-1079-4

Missä mennään tokossa?

11825962_10153458737071768_9038935636187643312_n

Kun uudet tokosäännöt esiteltiin ensimmäisen kerran, ajattelin, että noniin, se oli sitten tässä. Jossain välissä kuitenkin lukaisin uudet voittajan säännöt läpi ja oo, nehän kuulostivat ihan kivoilta! Lisäksi nyt on ollut vähän sellainen, mitähän tässä nyt tehtäisiin -kausi. Yrittääkö JK2 tänä syksynä vai antaako mennä suosiolla ensi kesään, jos sittenkään? Koska tiedättekö, kun koira on nyt parin kuukauden loman jälkeen oikeasti kunnossa (juu, läski se on, mutta mikään paikka ei kiristä), ei huvita alkaa sitä ehdoin tahdoin rikkomaan metrisellä ja hyppyharjoituksilla. En ehtisi kuitenkaan sitä hieromaan ja venyttelemään, ja jos niitä hyppyharjoituksia tehtäisiin, se vaatisi melkoista huoltoa koko ajan. Joten. Me on sitten tokoiltu. Ja vähän liidelty muistin virkistykseksi.

Millä mallilla uusi voittaja alkaisi olla? Ei koekunnossa lähellekään, mutta kyllä treenaaminen näkyy.

Paikalla makaaminen 2 minuuttia: Tätä pitäisi päästä treenaamaan ja varsinkin eriaikaista käskytystä, joka on ollut Piikasta paineistavaa. Kotona paikkamakuuta on kyllä tehty joka aamu- ja iltaruoalla.

2. Seuraaminen: Seuraahan se. Hanna kokeili tiistaina ja aika kivasti jopa tuollai extempore! En ole hirveästi tätä nyt tehnyt, koska se vaatii niin oman tunnetilansa ja sitä intoa ei olla vielä haettu treeneissä. Se tulee kyllä sitten, kun aletaan oikeasti miettiä kokeisiin menoa ja treenaamaan tosissaan. Peruutusta ja sivuttaissiirtymiä tehty nakilla jokunen kerta.

3. Seisominen ja/tai istuminen ja/tai maahanmeno: Jääviä on tehty parin metrin seuruusta. Seisominen ehkä varmin. Istuminen ja maahanmeno epävarmempia ja vaativat pienen avun onnistuakseen, mutta sitäkin häivytetään.

4. Luoksetulo ja pysäytys seisomaan: Kiertojen kautta on tehty toistoja. Sekä suullisella että käsimerkillä osaa pysähtyä lyhyellä matkalla. En ole päättänyt, kumpi olisi paras.

5. Lähettäminen määrätylle paikalle, maahanmeno ja luoksetulo: Ruutua ollaan vältelty. Se on sellainen liike, ettei kärsi tehdä toistoja, kun Piika alkaa ehdottelemaan ensimmäisen onnistuneen jälkeen, mitä kaikkea muuta voisi tehdäkään. Birgitta ehdotti, että juoksuttaisin vain ruokakupille ruutuun, jotta saisin toistoja. Ruudun loppuosaa ei olla tehty kuin kierroista.

6. Ohjattu noutaminen: Tämä on suosikki. Ollaan pari viikkoa nyt treenattu ja Piikan mielestä helppo pala kakkua. Tätäkin tehty erilaisilla välimatkoilla ja erilaisilla alustoilla. Suuntakäskyt tuntuivat menevän parilla treenillä putkeen.

7. Tunnistusnouto: Suuri ongelma. Ei kärsi treenata kuin korkeintaan kerran tai kaksi. Nostaa oman, maistelee vääriä, tuo oman. Olen kokeillut namittomuutta, olen kokeillut liikkuria, olen kokeillut ilman liikkuria, olen kokeillut eri alustoja, eri muodostelmia kapuloilla, jne jne. Ehkä annamme tämän hautua ja luotamme, että koetilanteessa voi onnistua?

8. Kauko-ohjaus: Inhokkiliike, joka on alkanut toimimaan. Seiso-maahan ja seiso-istu-vaihtoja on hinkattu ja hinkattu kotona. Eilen illalla uskaltauduin kokeilemaan maahan-seiso-istu-seiso-maahan-toiston ja saman aamulla metrin päästä ja se toimi! SE TOIMI! Palaamme hinkkaamaan toistoja ja lisäämme välimatkaa jossain välissä.

9. Metalliesineen noutaminen esteen yli hypäten: Metallinouto hanskassa, hyppy samoin. Kai ne jossain välissä voi yhdistää? Kokeessa?

10. Kokonaisvaikutus: Voisi hyvin olla mahdollista, että syksyn aikana voisi kokeessa käydä. Vaatisi vain sitä treeniä. Onneksi keksin taas saman pyörän uudestaan, kuten niin monesti treenitauon jälkeen: Ei se toimi kentällä, ellei se toimi keittiössä. Ja niin me on treenattu taas keittiössä aamut ja illat. Se into alkaa löytymään, kummallakin. Ja mikä parasta. Meillä on oma peilikin siellä! Montakohan viikkoa tässä olenkaan jo tuskaillut kuistin ison ikkunan kanssa, joka on keskellä keittiön lattiaa, kun ei muualle mahdu. Mutta katsos, sehän onkin kätevä sisustuselementti, kun tokoillaan.

Liian paljon tapahtunutta

Välillä ei tapahdu mitään, ja sitten kun tapahtuu, tapahtuukin urakalla.

Sunnuntaina käytiin pellolla pitkästä pitkästä aikaa. Tai no, Janne siellä on kyllä käynyt, mulla lähdin mukaan, josko pitäisi sekin harrastus herätellä henkiin. Kiljulle reipas n. 1000 askeleen jälki. Olihan siinä pituutta äkkiseltään vetäistynä. Jälkikäteen ajateltuna n. 700 askeltakin olisi ollut riittävä. Tuuliolosuhteet olivat varsin mielenkiintoiset, joten siitäkö olisi johtunut vai siitä, että Ellu teki jäljen, että Kilju keskittyi uskomattoman hyvin ja teki intensiivisesti töitä. Lopussa väsymys alkoi jo näkymään herpautumisina, mutta ei koskaan tarvinnut avitusta.

Kilju lähtenyt paalulta.

Jäljen puolivälissä.

Viimeinen suora.

Piikalle tuuliolosuhteet osoittautuivat liian vaikeiksi. Se ei saanut jäljen päästä kiinni ja homma näytti siltä, että koira risteili pellolla namilta ja esineeltä toiselle ilmavainun perusteella. Aikaa tähän meni ihan rutosti, joten seuraavalla kerralla voisi vaikka lähteä ihan jostain pentuharjoitteesta ja ottaa varulta itsellekin eväät ja rantatuolin mukaan.

Alkusuoraa.

Tässä on varmaan namin etsiminen, kun nenä on maassa.

Välillä kokeilin antaa liekaa koiralle.

Keppi löytyi.

Piikan mielipide.

Palkan toivossa.

Kato kun alkaa nenä nousemaan!

Niin pellolla.

Mutta aina se Piika onkin ollut vähän sellainen koira, jonka stressitasoa pitää nostaa treenien muodossa ennen kuin se alkaa antamaan parastaan. Niinpä ajattelin nyt enemmän keskittyäkin tokoon ja agilityyn ja vähitellen siirtyä lomailusta treenaamisen sykkeeseen. Josko se unohtunut jäljestystaitokin sieltä löytyisi, kun saadaan treenaamisesta kiinni. Kuntokuuria ollaankin jo aloiteltu pyöräilyn merkeissä. Sunnuntaina käytiin noin 6 km pyöräilemässä ja keskiviikkona 8km. Vähitellen tavoitteena on nostaa matkaa. Mennään iltaisin tuolla junaradan varressa. Piika saa mennä omaan tahtiinsa, kun pystyn pitämään sitä siellä irti. Samalla harjoitellaan jääviä pyöräilystä turvallisuuden vuoksi. Kivasti Piika menee ravilla suurimman osan matkasta ja välillä spurttaillaan kovempia kiihdytyksiä. Ja samalla oma pää saa tuulettua. Ei mulla aiemmin olekaan ollut tällaista koiraa, jonka kanssa voisi tällaisia lenkkejä tehdä! Mikä nautinto!

Ipille annettiin eilen Birgitan kanssa 14vrk kortisoniannos, joka saatiin heinäkuussa jo mukaan niskaan pistettäväksi. Katsotaan, miten se vaikuttaa tuohon liikkeeseen. Birgitta tuumasi kanssa, että onpas se nopeasti mennyt huonoon kuntoon. Arveltiin, että paras olisi nyt ajaa kaikki tekeminen Ipiltä pois. Siis sellainen, että se voisi kuvitella asian olevan treenaamisen alla. Kaikki temputukset yms. jos saisi pois karsittua, niin rauhottuisiko Ipi, saisiko siltä stressihormoonit alas ja siten säästäisi mun hermoja? Sellaisen vuoden se ottaa aiempien koirien kokemuksella.

Niin ja tiistaina oli viimeiset agitreenit tälle jaksolle. Mentiin viime viikkojen teeman mukaan maajoukkuekarsintojen finaaliradan mukaelmaa. Rytmitys ja tekniikkaosaaminenhan siinä sitten nousivat arvoonsa. Muistuteltiin paljon kontakteja ja Hanna palkkasi jokaisesta, että saatiin alas asti juoksut. Keinulle otettiin ekstratoistoja, että saatiin Piika juoksemaan vauhdilla päähän asti jarruttelematta matkalla. Hankalimmat pätkät olivat 2-5, 6-7 ja 10-12. Mutta ei huono, ja treenillä saatiin ne aika hyviksikin jopa.

Maajoukkuekarsinnat-finaalimukaelma

Haukkuu, riehuu ja rällää

Olen valmis antamaan Ipin ensimmäiselle vastaantulijalle. Mutta kuka haluaisi riesakseen koiran, joka ei osaa olla hiljaa. Koiran, jota pitäisi käyttää ulkona monesti päivässä, lenkittää pehmeällä alustalla alle puoli tuntia kerrallaan ja irti. Koiran, joka pitäisi venytellä ja jumpata jokaisen ulkoilun jälkeen. Koiran, joka on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Koiran, joka sanamukaisesti haukkuu, riehuu ja rällää ja ainoa keino saada se asettumaan, on viedä kiellot äärimmäisyyksiin.

Juu, ei olla lenkkeilty tarpeeksi tai edes irtikään välttämättä. Eikä olla venytelty eikä jumpattu kuin se, että tiedän Ipin olleen helpommin venyteltävissä loman aikaan, kun se ei käynyt lenkeillä ollenkaan. Nyt, kun on sentään kerran päivässä se puolituntinen käyty, koira ei anna venytellä hauiksiaan. Enkä tiedä, mistä repisin enemmän aikaa, jotta ehtisin lenkittää koirat kahdessa erässä. Koska ne lenkit, jotka sopivat eläkeläiskerholle, eivät sovi Piikalle. Ja lisäksi käyn joka aamu ja ilta sotaa Piikaa vastaan. Se kun on päättänyt, ettei aio pysyä tarhassaan. Ja minä yritän keksiä uusia keinoja pitää se siellä.

unnamed

Viime viikon tihutöitä.

unnamed1

Kompostiaita on viimeisin paikkauskeino.

Eikä siinäkään muuten olisi mitään, mutta nyt Piikan iso poskihammas on jo lohjennut, kun se on siihen malliin repinyt lautaa irti tarhastaan. Koira, joka makasi lomallamme käytännössä neljä viikkoa koppinsa katolla Kiljun juostessa ympäri tarhaa, on nyt löytänyt itsestään sisustajan. Tai käytännössähän tuo jotain eroahdistusta on. Tänään kokeilin laittaa Pessin tarhaan Piikaa rauhoittamaan. Katsotaan, miten pahoilla hyttysen pistoilla Pessi on illalla…

En ole keksinyt ratkaisua lenkitysongelmaan enkä Piikan tuhoamiseen. Alkaa olla jostain syystä pinna aika tiukalla. Jännä.

Avoimuudesta

A-5775

Perjantaina latasin fb:n suomenlapinkoirat ryhmään ylläolevan Pessin kuvan. Lähinnä odottelin turkkiroturyhmäläisten kauhistelua ja kivitystä, kun karvapuuhkalta oli ajeltu karvat. Yllätyksekseni kommentit olivat vain positiivisia, hyväntahtoisia ihmettelyjä, voiko tämä kuitenkaan olla suomenlapinkoira. (Ja myöhemmin Pessin eräs siitä parhaana pitämäni ja ottamani kuva löytyi porokoirat-ryhmästä, mistä riittikin hupia pidempäänkin, kiitos siis siitä!). Lisäksi kiiteltiin avoimuuttani Pessiä koskevissa ongelmissa.

Kun Pessiä ottaessani melkein kahdeksan vuotta sitten päätin alkaa kirjoittamaan blogia, en tiennyt, millaiseksi blogi tulee lopulta muodostumaan. Samaan aikaan liityin parille eri koirafoorumillekin ja kun kyseessä oli ensimmäinen, ainoa ja tärkeä koira, Pessistä juttua riitti. Paljon. Liikaa. Liian paljon. Kysymyksiäkin riitti koiran kanssa elämisestä ja olemisesta. Jossain vaiheessa tajusin, että Pessillä alkaa noita allergiajuttuja olemaan vähän enemmänkin, ja piti tehdä päätös, mistä kirjoittaa ja mistä ei. Päätin kirjoittaa edelleen, kaikesta. Päätin kysellä. Kaikesta. Tämä oli helppoa, sillä en tuntenut ketään rodun parista. Ei ollut tunnesiteitä tai pelkoja siitä, ketä loukkaisin kertomalla ongelmistamme. Sillä ne olivat sitä arkea, jota elimme. Pessin kanssa on aina rytmittänyt arkea se, mitä se on syönyt ja mitä se voi syödä. Junnusta arkea on myös rytmittänyt se, kenen kanssa se tulee toimeen – ja kaikki ne, joiden kanssa se ei tule toimeen.

Kun Ipi liittyi laumaan Jannen mukana, olin aluksi varovainen, mitä Ipistä julkaisin. Jossain välissä, kun Ipillä ja Pessillä oli ongelmia keskenään ja Ipillä ongelmia ruoan imeytymisen kanssa, asiasta taidettiin muutama sana vaihtaa ja sen jälkeen Ipistä on kirjoitettu yhtä avoimesti kuin Pessistäkin, kun Jannella ei asiaan ollut vastaan panemista. Vaikutti tässä varmasti sekin, ettemme olleet myöskään mali-ihmisten kanssa tekemisissä emmekä nähneet syitä salaillakaan asiaa. Ongelmia on, ne rytmittävät edelleen arkeamme myös näin kuuden vuoden jälkeenkin, joten miksi ne pitäisi lakaista maton alle?

Kimman tullessa taloon ongelmat tuntuivat kasautuvan yhteen ryppääseen. Vanhemmilla koirilla oli totuttelemista ja lopulta Kimmakin todettiin sairaaksi. Aluksi pidimme tiedon vain pienen piirin tietona, koska olimme järkyttyneitä emmekä tienneet, mikä pennulla oli. Kun sillä alettiin epäillä legg-perthestä, päätimme olla avoimia, jotta olisimme saaneet lisää tietoa. Eläinlääkärin mukaan samasta sairaudesta kärsiviä oli, mutta missään niistä ei kirjoiteltu eikä mistään saatu tietoa ja ennustetta. Edelleen blogiimme tullaan varmimmin hakusanalla legg-perthes. Tapahtumasta on viisi vuotta.

Kimman kanssa avoimuuden mahdollisti Birgitta, jonka kanssa yritimme kääntää kivet ja kannot selvittäessämme Kimman mahdollista sairautta. Mikä ero Pessiin ja Ipiin ja heidän kasvattajiinsa? Birgitta oli ja on ystäväni, jonka mielipidettä en voinut enää ohittaa kirjoittaessani nettiin Kimmasta. Mitä niillä muilla ihmisillä edelleenkään väliä? Kimman kanssa oltiin myös niin vaikeassa paikassa, etten nähnyt syytä, miksemme selviäisi Birgitan kanssa myös yhteisomistuskoirasta. Ja niin tuli Piika. Päätin edelleen olla avoin, varsinkin omista töppäilyistäni. Kun Ipi puri Piikaa(kin) ja kirjoitin siitä(kin) nettiin, koiranpitoani arvosteltiin toisaalla varsinkin rajusti. Ellen olisi kirjoittanut, kukaan ei olisi tiennyt mitään. Avoimuudella on hintansakin.

Eniten tässä vuosien aikana on saanutkin kestää sen, että kirjoittaa netissä kaikesta. Ehkä nykyisin jo varovaisemmin (ja kun ei ole enää aikaa vain istua koneella tekemättä töitäkin), mutta edelleen olen yrittänyt pistää kaikki tärkeät asiat ylös. Koska itselleni kirjoitan ensisijaisesti. Jotta muistaisin. Blogi on se päiväkirja, joka on jäänyt kirjoittamatta viimeiset kahdeksan vuotta, kun on ollut blogi. Ja voisinhan minä tämän pistää yksityiseksikin, mutta en näe ideaa siinäkään. Jos se pilaa maineemme koiranomistajina tai emme saa enää ikinä keltään koiraa, koska kirjoitan kaiken nettiin, niin sitten emme. Toki kysyn edelleen Piikaa koskevista asioista Birgitalta ja Kiljua koskevista asioista Jannelta, mikäli tuntuu siltä, että onkohan heillä jotain asian julkistamista vastaan. Vielä ei ole ollut. Kun sen kirjoittaa julki, paskapuheiden määrä kenties joskus laantuu, kun juorut on aina tarkistettavissa koiristamme täältä. Jos ne nyt ketään edes kiinnostavat. Ja edelleen vastaamme kyllä viesteihinkin, jos jokin asia kiinnostaa erityisesti. Sillä siitäkin voi olla jollekin apua. Näin ainakin oma koiratietämykseni on kasvanut viimeisten kahdeksan vuoden aikana huimasti.

En arvannut Pessin kuvaan linkittäessäni blogini, että Pessin rotua ihmetelleille Pessin ongelmat olisivat jotenkin tulleet yllätyksenä. Minulle se on ollut jo monta vuotta maailman ahnein ja skitsofreenisin koira, kuten varmasti usealle muullekin. Siksi olikin yllätys saada kommentiksi, että useamminkin tykkäisi lukea näin avoimesti kerrottuja ongelmia koiran kanssa elämisestä. Täytyy sanoa, että minulle se merkitsi paljon. Samoin kuin se, että Pessin kanssa jaksamista ja hanskojen naulaan heittämistä jättämistä kiiteltiin ja todettiin, että se on muillekin hyvänä esimerkkinä. Voin kyllä sanoa, että niiden hanskojen heittämistä ollaan kyllä mietitty jo monta kertaa, mutta aina Pessi on saanut jatkoaikaa. Jatkoajalla mennään ja se tiedostetaan, mutta myös nautitaan näistä hetkistä. Koska koskaan ei tiedä, milloin on liian myöhäistä.

Viikonloppuna jouduimme sanomaan aivan liian aikaisin hyvästit koiralle, joka on näiden vuosien aikana tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Kiitos Nita. Oli kunnia saada tuntea sinut. Vie terveisiä tyttärellesi. ❤

A-4500<