Päivittäiset arkistot: 12.6.2015

Tulokset keskiössä, keskiössä tulokset

Mitä syvemmälle koiramaailmaan uppoutuu, sitä enemmän tuloksilla alkaa olla väliä. Vaikka koirat eivät niitä kokeita, kisoja ja näyttelyitä tarvitsekaan, ihmismieli on outo ja oudommaksi vain muuttuu, kun tuloskeskeiseen koiramaailmaan sujahtaa. Koirien paremmuusaste mitataan tietysti sillä, miten paljon niillä on tuloksia eri lajeista, miten hyvin ne menestyvät näyttelyissä, millaisia ne ovat luonteeltaan ja kellä on kovimmat luonnetestipisteet.

Helposti tuloskeskeisessä ajattelumaailmassa kuitenkin unohdetaan, että käytännössä tulokset harvoin ovat mitenkään vertailukelpoisia toistensa kanssa. Jokaisessa koirien ulkonäköä ja ominaisuuksia mittaavassa koemuodossa tulokseen vaikuttavat koiran sen hetkinen ulkonäkö / koulutustaso, koiran ohjaaja ja hänen osaamisensa sekä tuomarin linja. Osassa lajeja myös muiden osanottajien taso vaikuttaa suoritukseen ja tuloksellisuuteen, näin esim. näyttelyissä ja agilityssa.

Mistä ne tulokset sitten kertovat? Koirasta vai ohjaajasta, kanssakisaajista vai oikein valitusta tuomarista tai tarkkaan valitusta koepaikasta ja koejärjestelyistä? Parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) kyse voi olla kaikista näistä. Ei ole mikään salaisuus, että näyttelyissä täsmäiskuja harrastavat valitsevat tietyn tuomarin, joka kenties voisi olla suosiollinen heidän koiralleen ja antaa edes sen tarvittavan H:n. Ulkomaanreissutkin pitää osata ajoittaa niin, että koira ja handleri ovat parhaimmillaan, mutta mieluusti myös niin, ettei kanssakisaajia ole ja että tuomarikin olisi vielä armollinen ja kruunaisi uuden muotovalion. Kotietukin on aina plussaa. Mitä lähempänä koe tai kisa järjestetään, sen paremmat mahdollisuudet on saada tulosta, kun osa jännityksestä niin itseltä kuin koiraltakin häviää tutussa paikassa. Elleivät sitten tutut ihmiset pysty jopa pahentamaan jännitystä? Olisiko sittenkin parempi ajaa puolen Suomen halki vähän helpommalle tuomarille, ja ottaa se riski, ettei koepaikasta tai järjestelyistä ole mitään tietoa?

Huolimatta siitä, että tulokset useimmiten kertovat kaikkien edellä mainittujen seikkojen onnistumisesta, koetuloksia myös arvostetaan. Kyllähän se H:n saaminenkin jollekin koiralle voi olla vaativaa, ja vaatii etukäteisselvitystyötä paljonkin sopivan tuomarin selvittämiseksi. Toisaalta taas muissa koelajeissa ilmaisia tuloksia ei olekaan, tai vähintään ne loppuvat, mitä korkeammalle tavoitteita asettaa. Jos tokon alemmista luokista onkin saanut helposti tuloksia, se tuloksellisuus voi yhtäkkiä loppua ylemmissä luokissa ihan mitättömiin virheisiin. Suuremmassa mittakaavassa ne sitten kostautuvat, kun epäonnistumisia ei yksittäisissä liikkeissä enää sallita. Tehdyn työn merkitys korostuu aiempaa suuremmin.

Epäonnistumisista tahdotaan lohdutella, että sama koira se on kuin ennenkin. Varsinkin hylättyjen tai muuten yllätyksellisten luonnetestien jälkeen tätä tunnutaan käyttävän nykyisin jo yleisenä fraasina. Totta, sama koira, mutta myös jotenkin muuttunut. Yleensä se oma mielikuva koirasta muuttuukin epäonnistumisten (kuin myös onnistumistenkin) myötä. Näin on myös harrastuslajien kohdalla. Ajan myötä oma käsitys koirasta muokkaantuu muiden mielipiteiden, tuomareiden mielipiteiden kuin myös omien harrastuksista ja arjesta saatujen kokemusten kautta. Koira ei ole enää sama kuin pentuna tai edes vuosi sitten. Välttämättä muiden mielikuva koirasta ei kuitenkaan muutu oman käsityksen muuttumisen kanssa yhtäaikaa, jos koskaan. Helposti koirat kategorisoidaan kerrasta, ja niitä vertaillaan keskenään. Unohdetaan, että kaikki koirat ovat yksilöitä, kahta samanlaista harvemmin on olemassa. Jokaisella on ne omat hyvät ja tietysti myös huonot puolensakin.

Parhaimmillaan tuloskeskeisyys aloitetaan jo koiran pentuvaiheesta. Valitaan se tittelirivejä ja tuloksia saaneiden vanhempien pentue ja oletetaan, että pennustakin on vanhempiensa manttelinperijäksi tai että se jotenkin olisi muita pentuja parempi. Unohdetaan herkästi, että tittelit ja tulokset eivät periydy. Toisessa ääripäässä taas voidaan todeta, että samoja koiria ne vanhemmat ovat, tuloksilla tai ilman. Jätetään täysin huomiotta tehty työ ja tulokset koirien kanssa, mikä ehkä kuitenkin on vaikuttanut käsitykseen koirasta. Mikä sitten on paras vaihtoehto: Tulokselliset vanhemmat, joiden tuloksia mainostetaan? Tulokselliset vanhemmmat, joiden tuloksia ei mainosteta? Vai voisiko sitä ihan vain valita tuloksettomat vanhemmat? Mistä yhdistelmästä saada se tuleva tuloksellinen pentu? Ehkä sanomattakin selvää, että vanhempien tuloksellisuuteen ei voi kiinnittää niin paljon huomiota, kuin koirien terveyteen, luonteeseen ja linjoihin voi. Kuten sanottua, tulokset kertovat vain koiran kanssa tehdystä työstä ja kuljetusta matkasta. Ne ovat se pieni lisä, että harrastusnäyttöäkin löytyy.

Jos voidaan vertailla koiria tulostensa perusteella, niin voidaan vertailla myös ihmisiä koiriensa tulosten perusteella. Koska mitä menestyneempi koira, sen parempi ohjaaja. Vaan entäs jos seuraavalla koiralla niitä tuloksia ei syntynytkään ja koirakin lähti etsimään uutta kotia? Käytännössä kaikki ohjaajat ja kaikki koirat eivät vain sovi yhteen. Toisilla tavoitteet voivat olla huipulle nopeasti, ja silloin koiran tulee sopia ohjaajalle kuin hansikas käteen, jotta tavoitteiden saavuttaminen on mahdollista. Toisilla tavoitteet voivat olla harrastamisessa ja muuttua vähitellen kokeissa käymiseksi, ja tuolloin koira voi olla parhaimmillaan vasta 8-vuotiaana. Tuntuu, että jälkimmäisessä tapauksessa epäonnistumisia siedetään helpommin ja niiden nähdään (varsinkin jälkikäteen) kuuluvan siihen yhteiseen matkaan ja kasvutarinaan. Huomattua on myös, ettei se koiransa kanssa tuloksia tehnyt ohjaaja ole välttämättä mikään paras koirankouluttaja, mutta ei myöskään voida sanoa, että pelkällä harrastamisella ilman koekäyntejä, on automaattisesti hyvä kouluttaja. Harva koiranohjaaja, joka ei käy kokeissa tai kisoissa, kehittyy samalla tavalla kuin ohjaaja, joka asettaa itselleen ja koiralleen koetavoitteita, joita kohti pyrkiä ja kehittää samalla itseään koiranohjaajana. Puhumattakaan niistä ohjaajista, joiden koirat ovat ties kuinka hyviä, mutta kun ei niillä ole tuloksia, koska ei ehdi / viitsi käydä kokeissa.

Mites niiden tulosten kanssa? Ovatko ne nyt sitten taivaan lahja vai itse saatanasta? Riippuu varmaan katsantokannasta ja kateellisuusaspektista. Jokaisella on se oma suhtautumisensa niin omiin kuin muidenkin saavuttamiin tuloksiin. Niin minullakin. Jännä, mutta mitä syvemmälle koiraharrastusten synkkiin lajeihin hurahtaa, sitä selvemmin on käynyt myös selväksi, ettei tiedä mistään mitään ja ettei tulosten saaminen ole koskaan mikään itsestäänselvyys. Näin ollen jokaisesta tuloksesta iloitsee. Tehty tulos on merkki siitä, että viimeisen vuoden työ ei ole mennyt hukkaan. Se on merkki siitä, että sekä koirani että minä olemme kehittyneet. Se on merkki siitä, että valmistautuminen sujui onnistuneesti. Ja se on merkki siitä, että tästä voi oppia halutessaan paljonkin. Tulokset kertovat yhteisestä matkastamme ja ohjaavat kohti tulevaa.