Maailman paras koira

Onneksi on jotain mitä treenata

Viimeinen puoli vuotta on painettu kiristyvässä tahdissa töitä. Kaiken muun ohella. Nyt ne ovat enää parin yön takana. Nimittäin agilityn maajoukkuekarsinnat. Minä tiedän, mistä itseni löydän viikonloppuna. Tule sinäkin!

Kaiken kiireen keskellä ehdin kuitenkin leikkaamaan ruohikon, ja sen päätteeksi ajattelin treenata vähän tokoa. Virittelin ihan ruudun nurmikolle ja kaikki! Otin frisbeen palkaksi ja sitten siirryttiin treenaamaan, koko konkkaronkka.

Sen jälkeen homma meni kutakuinkin näin:

”RUUTUUN!”

Sekä Piika että Pessi juoksevat ruutuun. Pessi jää sinne seisomaan, Piika päättää ehtiä ensin palkalle, joka on kädessäni.

”Pessi nyt vittuun sieltä! MENE! HÄIVY!”

”Piika, missäs se ruutu oli, RUUTUUN!”

Piika juoksee ruutuun, hyppää ruutunauhan yli, ja kiihdyttää samantien takaisin kiinni frisbeeseen. Pessi haukkuu ruutunauhan vierellä.

”Pessi HILJAA!!” ”Piika, meillä oli se ruutu, RUUUTU!”

Piika juoksee ruutuun ja alkaa tarjoamaan kartiota, ruutunauhaa, maahanmenoa, istumista… Ipi kävelee ruutuun.

”Voi perse.”

No, treenataanpa seuraavaksi sitten tätä metallinoutoa.

Otan kapulan kaivon kannelta. Piika jättää hampaan kuvat samalla kämmeneeni tavoitellessaan frisbeetä. Heitän kapulan,

”TUO”

Piika kiihdyttää kapulaan ja Pessi toisesta suunnasta. Piika nappaa kapulan. Pessi jää haukkumaan paikalleen.

Sillä viisiin.

Entäs sitten tunnari… Jospa te Pessi ja Ipi menisitte nyt sisälle. Juu, tänne vaan.

”PIIKA PERKELE ET VARASTA NIITÄ NAKKEJA!!!”

Vien kapulat, laitan oman, lähetän koiran. Noin kuusi toistoa. Jos ei tuo väärää, niin ainakin maistelee kaikki kapulat läpi. Lopuksi etsitään pelkkää omaa ja JÄNNÄ, ei mitään ongelmaa löytää se heinäsuovasta.

Me niin siirrytään pelkkään keskikaljan noutoon. Loma alkaakin sopivasti huomenna.

Mutta pitää muistaa iloita, onneksi on jotain mitä treenata. Halihalipusipusisydänhymppäsydänhymppä. Ja onneksi teidän kaikkien muiden kaikki koirat ovat parempia kuin minun koirat. Halihalipusipusisydänhymppäsydänhymppä!

Palataan uudestaan elokuussa. Jos palataan.

Juhannus eli Kultainen Keskikaljan Noutaja 2015

Juhannusta 2015 vietettiin poikkeuksellisesti Liepeellä. Ensimmäinen (ja viimeinen) kerta, kun keskikesän hyttysten juhlaa juhlittiin ei-veden äärellä. Ja niitä hyttysiä, niitähän riitti. Mutta niin vain niitä hyttysiä, sadetta ja aurinkoakin vastaan taisteltiin grillaamalla hyvää ruokaa ja saunomalla kolme päivää (ja yötä). Koiravahvuuskin vaihteli viikonlopun aikana omista neljästä kahdeksaan koiraan. Hyvin mahtuivat kaikki piskit taloon sisälle. Pienissä päissä suunniteltiin jopa, että olisi voinut hyvin testata, mitkä koirat tulevat juttuun ja mitkä eivät. Todettiin kuitenkin, että eläinlääkäripäivystyksen hinnoilla parempi jättää testaamatta.

Lauantaina käytiin jopa treenaamassa Koirakorvessa. Ipi teki vähän tottista ja oli ihan ok hyppyjen kerakin. Piikalle tehtiin ns. vietinvaihtoja, mutta oikeasti Janne vaan vähän testaili sitä. Mikseipä olisi ihan jees kokeillakin, mitä tuolla saataisiin ensi talven aikana aikaiseksi, vaikka saaliin ja turhauman vaihtelua tuo Piikan viettien vaihtelu onkin. Ehkä sillä kuitenkin kestävyyttä ja taisteluhalua voisi lisätäkin. Kilju jätti treenit treenaamatta, kun aamulla ulkorappusia rynniessään repi anturan auki.

Treeneistä jatkettiin kotiin grillaamaan ja saunomaan porukalla. Koska uusia koiraharrastuslajejakin tuntuu syntyvän nykyisin kuin sieniä sateella, lanseerattiin omamme mekin: Kultainen Keskikaljan Noutaja. Mestaruudet ratkottiin kolmella kierroksella, kertaakaan treenaamatta sateen kastellessa kivasti.

Kultaisen Keskikaljan Noutajan säännöt 2015:
Jokaisella osallistujalla on oma tölkki.

Tölkit asetetaan maahan.

Koirille ei näytetä tölkkien vientiä ja asettelua.

Koirat lähetetään yksitellen hakemaan ”oma tölkki” rivistöstä.

Pisteitä saa oikein noudetuista tölkeistä.

Treenaaminen on ankarasti kielletty!

Ensimmäiseltä kierrokselta jatkoon selviytyivät Piika, Rieha ja Naakka. Pessi ja Tuike diskattiin jatkosta noutamisen epäonnistuttua. Toisella kierroksella ratkaisua ei saatu aikaiseksi. Jouduttiin siis finaalikierrokselle. Tässä tarkoituksena oli löytää oma auton ulkorakenteisiin piilotettu tölkki. Nopeus on valttia, joten tässä suoraviivaisin toiminta ratkaisi. Siinä missä Piika ja Rieha tyytyivät tyhjentämään pihaa palloista (ja löysivät omat tölkitkin), Naakka sai viimeisenä pallojen loputtua etsiä vain tölkkinsä. Ylivoimaiseksi voittajaksi kruunasimme siis Raisan ja Naakan, Kultaisen Keskikaljan Noutajan 2015 mestisten nro Ykkösen!

Jotta pääsisitte hieman kilpailun jännittävään tunnelmaan, tässä videon muodossa hieman tunnelmia kisan etenemisestä:

Rankka työ vaatii rankat huvit, joten kun oltiin valvottu aamun pikkutunneille (tai vähän isommillekin), nukuttiin puolille päivin hyvin tyytyväisinä kuunnellen Ipin vittuuntunutta valitusta yksin jättämisestä ja ruoka-aikojen laiminlyönnistä. Aamun brunssi järjestettiinkin sitten vasta illan suussa, jonka jälkeen oli hyvä lähteä testaamaan Ipin jälkikunto. Keskiviikkona olisi koe, treenata ei ole pystynyt ja nyt oli testin paikka: onko koira kunnossa? Jana oli ihan hirveä, jäljestäminen ryysimistä, mutta hyvin pysyi kuulema Jannen tekemällä jäljellä. 6/6 keppiä nousi. Mutta autolle tultaessa komensin Ipin autoon – ja kappas, sehän ei varaa taaskaan vasemmalle etujalalleen! Ei SAAKELI!!! Eipä sitten mennä kokeeseen. Viikon päästä kuvataan, ja kuvataankin tarkasti Ipin kroppaa sisäisesti.

Mutta sunnuntain brunssi oli ihana, eikä lauantain ruoatkaan huonommiksi jääneet, vaikka itse sanonkin. Kyllä kesä on varsin kivaa aikaa! Vielä viikko ja sitten lomaillaan!

Hyvää juhannusta!

(Tuo Samae Koskisen Eväsretken pätkä sopii mielestäni hyvin Piikaan. Eihän se keppiä nouda (kuin vedestä), mutta frisbeen oppi sentään noutamaan, koska siisteintä ikinä on, että frisbee lentää uudestaan. Nykyisin ehkä jopa pallolla voi saada saman efektin.)

Kuvia Liepeeltä

Kylmistä säistä huolimatta luonto tuntuu puhjenneen keskikesän loistoonsa. Hassua, että juhannusta juhlitaan keskellä kylmintä kesää. Tai että kohta se päivä alkaa taas lyhenemään. Tämä alkukesä meni (taas kerran) ihan humisemalla ohi. Puutarhakin kukoistaa. Tänäkin vuonna luotamme lannoitteessa koiranpaskan ihmeelliseen voimaan. Ja mikäs siinä luottaessa, kun särkynyt sydän ja raparperi oikein kilpaa kasvavat joka vuosi isommiksi ilman sen suurempaa säätämistä.

Ruohonleikkuu on kesäiseen tapaan kiusanamme ja kun eilen tunteroisen työntelin kojetta pitkin pihaa (Janne oli jo jokusen tunnin viikonloppuna pihaa sillä kyntänyt), ei käynyt mielessäkään lähteä enää lenkille. Koirat hengasivat pihalla mukana kolmisen tuntia. Ipi on aika rauhokseen koppa päässä, Pessi keskittyi jonkin kompostimullasta kaivamansa luun järsimiseen ja Piika olisi halunnut leikkiä. Niin kovasti, että välillä kävi tarjoamassa frisbeetä, että piti heittää ja välillä tuli pallon kanssa luo. Niin kovasti sitä leikitytti, että meni yhdessä välissä paikallaan seisoskelleen Ipin luo, iski etupäänsä maahan ja sanoi RÄYH!! (vapaa suom. Leikitään!) Ipillä meinasi silmät pullistua päästä. Minulla tipahti leuka maahan. Piika meni noloksi ja lähti hiljokseen siitä luikkimaan, että nyt taisi mennä vähän yli. Ikinä. Ikinä se ei ole tuollaista tehnyt kellekään koiralle. Ja nyt se teki sen Ipille. Laski varmasti kopan varaan. Mutta että Ipille. Kuinkahan huonossa kunnossa Ipi oikeasti onkaan?

Kun oli nurmikko leikattu, loput tomaatin taimet istutettu ja kasvimaa kasteltu, viimeinen tunteroinen vietettiin pihalla kuvaten. Ei huono ilta.

Kuvia Kainuusta

Oulujärvi

Piika auringonlaskussa.

Juhannuksena aurinko laskee tuolla horisontissa näkyvään ”aukkoon”.

Upean auringonlaskun jälkeen seuraavana aamu valkeni aurinkoisena. Oulussa kisattiin agilityn SM-mestaruuksista. Piikan kanssa kokeiltiin rohkeneeko pikkuneiti hakea keppiä järvestä. Lopulta meni hieman ylikin aktivointi ja kepin heittelystä ei meinannut tulla loppua millään. Aina keppi ilmestyi kameran eteen heilumaan.

Edellisenä iltana oli kuulema vaan ollut tylsää, kun itse olin menossa ja Piika jäi pitämään seuraa kukkapenkkiä tehneelle äidilleni. Piika oli kiertänyt taloa ulkokautta ympäri ovelta ovelle. ”Se halusi sisälle, kun sillä selvästi oli ikävä sinua. Me aina välillä käytiin sisällä sen vuoksi ja silloin Piika vain nukkui.” Ulkona oli totellut ilmeisesti varsin hyvin ja jokaiseen auton ääneen oli kuulema reagoinut, että olisin ollut tulossa. (Viikonlopun aikana ei muuten reagoinut autoihin mitenkään.)

Lilluttelun mestari miettii, miten saisi kepin haettua.

Etupää vedessä, takapää kivellä. Käyhän se näinkin…

Kun kerran uskalsi kepin hakea, sitten sitä pitikin hakea koko ajan.

Piika kävi ihan itse valitsemassa keppinsä liiteristä.

Heitä jo!!

Ravistaminen on yliarvostettua.

Mutta kaipa sitä välillä voi tehdä.

Ihana pieni miniloma!

Reikä silmänurkassa ja muuta viikon varrelta

Piika näyttäisi hiipivän vaivihkaa bortsumaisella perseilyllä lauman pomoksi. Haastaa hiljokseen Ipiä ihan kaikessa, silleen huomaamatta. Muuten en ehkä olisi asiaa huomannutkaan, mutta sattui tuossa eräänä iltana, että Pessillä ja Piikalla syttyi tappelu. Piikan kanssa tultiin kotiin ja päästin Pessin pihalle. Ipiä en ehtinyt päästääkään. Pessi oli tottakai kiinnostunut, missä ollaan oltu, haisteli kumpaakin ja kun Piika ei päästänyt lähelleen, ja lopulta ei minunkaan lähelleni, niin rähinäksi se siitä sitten kärjistyi. Kun peruuttelin itse pois tilanteesta, homma rauhoittui, mutta sen jälkeen Pessi kiersi Piikan kaukaa. Aiemmin tällaista ei olekaan sattunut noiden välillä. Ipiä Piika seurailee vaivihkaa pihalla ja tunkee nenänsä jokaiseen puskaan, jota Ipi haistelee. Turhaan kerjää verta nenästään. Olikin sitten jo puhetta, että pitäisi taas pitää Ipillä koppaa, kun ei Piikallekaan voi rautakypärää laittaa oman tyhmyytensä vuoksi.

Yksi tapa aiheuttaa konfliktia: Säästää pari päivää luuta.

Nukkua luun päällä ja hautoa sitä kaikin mahdollisin tavoin.

Kun joku menee ohi, alkaa syömään luuta tärkeänä.

Joten kyllä, meillä on ollut hieman kireinä koirien välit.

Perjantaina tein lähtöä Kainuuseen. Käytin koirat jo pihalla, mutta ajattelin kuitenkin vielä kastella kasvimaan ennen lähtöä, ja otin koko lössin pihalle. Virhe. Ilman kuonokoppaa. Toinen Virhe. Olin lopettelemassa kastelua, kun hirveä huuto kuului kukkapenkin takaa. Karjuin Ipille päästämään irti ja puolityhjällä kastelukannulla huidoin koirien päälle vettä. Sen verran Ipi on kyllä aiemmista kerroista oppinut, että päästi samantien irti ja luikki pakoon. Uskomattominta on, että mitä ikinä koirien välille olikin tullut, se oli leikkitilanteessa. Ipihän riepottelee Pessiä aina pitkin pihaa, mutta Pessi myös itse aina hakeutuu näihin paineihin. Nyt ilmeisesti oli Ipillä naksahtanut jokin, kun oli Pessiä pitänyt tikata. Eikä olisi kyllä voinut lähemmäksi silmää osua, alaluomessa parikin reikää ja poskessa kolmas. Onneksi silmä säästyi tälläkin kertaa eikä Pessi ollut lähtenyt vastaamaan Ipille ollenkaan. Pienin vaurioin taas selvittiin, mutta Ipi pääsi koppakuurille. Jannelle sitten soittelin, että haluatko hoitaa Pessiä viikonlopun, vai otanko sen kuitenkin matkaan. Janne totesi, että jätä sinne, hän hoitaa. Ipinkin oli hieronut pari kertaa viikonlopun aikana ja ihan oli takapää ollut jumissa. Käsittämätöntä, että mistä johtuu, kun koira ei ole käytännössä tehnyt mitään muuta kuin lomaillut? No, lomailu siis jatkuu. Mutta olisiko joku kipukohtaus syynä, että oli Pessiin käynyt kiinni?

Niin arvaamattomat ovat kuitenkin koirien välit, ja kun sunnuntaina kotiin tullessani Piika ja Kilju pystyivät vain jäykistelemään toisilleen ja Piika ilmoitti murinalla, että nyt on parempi pitää etäisyyttä, niin parempi varautua kuin katua. Ipille kuonokoppa siis taas käyttöön, Piikalle joku kahden metrin kupla ympärilleen ja Pessi onkin ollut melkoinen kultapoju (tottelee minua, mutta Jannelle kuulema lällättelee). Kilju lähti tänä aamuna Espooseen, vaikka kovasti Pessi yritti kyllä myös bemariin tunkea. Kai se yritti kertoa, ettei ainakaan näiden hullujen akkojen luo ole jäämässä.

Loppuun vielä pari kuvaa Piikasta Laukaan agikisoissa. Kuvat c) Leena Partanen

Silmät kiinni on hyvä kepittää.

Tässäkin kepin puolimmainen silmä kiinni.

Hyvin korjattu Piikalta tällaisista lähtöasetelmista…

…tällaiseen suoritukseen.

Kun mahdollisuudet ovat, hypytkin ovat ilmavat. Tässä rima 65:ssa.

Tulokset keskiössä, keskiössä tulokset

Mitä syvemmälle koiramaailmaan uppoutuu, sitä enemmän tuloksilla alkaa olla väliä. Vaikka koirat eivät niitä kokeita, kisoja ja näyttelyitä tarvitsekaan, ihmismieli on outo ja oudommaksi vain muuttuu, kun tuloskeskeiseen koiramaailmaan sujahtaa. Koirien paremmuusaste mitataan tietysti sillä, miten paljon niillä on tuloksia eri lajeista, miten hyvin ne menestyvät näyttelyissä, millaisia ne ovat luonteeltaan ja kellä on kovimmat luonnetestipisteet.

Helposti tuloskeskeisessä ajattelumaailmassa kuitenkin unohdetaan, että käytännössä tulokset harvoin ovat mitenkään vertailukelpoisia toistensa kanssa. Jokaisessa koirien ulkonäköä ja ominaisuuksia mittaavassa koemuodossa tulokseen vaikuttavat koiran sen hetkinen ulkonäkö / koulutustaso, koiran ohjaaja ja hänen osaamisensa sekä tuomarin linja. Osassa lajeja myös muiden osanottajien taso vaikuttaa suoritukseen ja tuloksellisuuteen, näin esim. näyttelyissä ja agilityssa.

Mistä ne tulokset sitten kertovat? Koirasta vai ohjaajasta, kanssakisaajista vai oikein valitusta tuomarista tai tarkkaan valitusta koepaikasta ja koejärjestelyistä? Parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) kyse voi olla kaikista näistä. Ei ole mikään salaisuus, että näyttelyissä täsmäiskuja harrastavat valitsevat tietyn tuomarin, joka kenties voisi olla suosiollinen heidän koiralleen ja antaa edes sen tarvittavan H:n. Ulkomaanreissutkin pitää osata ajoittaa niin, että koira ja handleri ovat parhaimmillaan, mutta mieluusti myös niin, ettei kanssakisaajia ole ja että tuomarikin olisi vielä armollinen ja kruunaisi uuden muotovalion. Kotietukin on aina plussaa. Mitä lähempänä koe tai kisa järjestetään, sen paremmat mahdollisuudet on saada tulosta, kun osa jännityksestä niin itseltä kuin koiraltakin häviää tutussa paikassa. Elleivät sitten tutut ihmiset pysty jopa pahentamaan jännitystä? Olisiko sittenkin parempi ajaa puolen Suomen halki vähän helpommalle tuomarille, ja ottaa se riski, ettei koepaikasta tai järjestelyistä ole mitään tietoa?

Huolimatta siitä, että tulokset useimmiten kertovat kaikkien edellä mainittujen seikkojen onnistumisesta, koetuloksia myös arvostetaan. Kyllähän se H:n saaminenkin jollekin koiralle voi olla vaativaa, ja vaatii etukäteisselvitystyötä paljonkin sopivan tuomarin selvittämiseksi. Toisaalta taas muissa koelajeissa ilmaisia tuloksia ei olekaan, tai vähintään ne loppuvat, mitä korkeammalle tavoitteita asettaa. Jos tokon alemmista luokista onkin saanut helposti tuloksia, se tuloksellisuus voi yhtäkkiä loppua ylemmissä luokissa ihan mitättömiin virheisiin. Suuremmassa mittakaavassa ne sitten kostautuvat, kun epäonnistumisia ei yksittäisissä liikkeissä enää sallita. Tehdyn työn merkitys korostuu aiempaa suuremmin.

Epäonnistumisista tahdotaan lohdutella, että sama koira se on kuin ennenkin. Varsinkin hylättyjen tai muuten yllätyksellisten luonnetestien jälkeen tätä tunnutaan käyttävän nykyisin jo yleisenä fraasina. Totta, sama koira, mutta myös jotenkin muuttunut. Yleensä se oma mielikuva koirasta muuttuukin epäonnistumisten (kuin myös onnistumistenkin) myötä. Näin on myös harrastuslajien kohdalla. Ajan myötä oma käsitys koirasta muokkaantuu muiden mielipiteiden, tuomareiden mielipiteiden kuin myös omien harrastuksista ja arjesta saatujen kokemusten kautta. Koira ei ole enää sama kuin pentuna tai edes vuosi sitten. Välttämättä muiden mielikuva koirasta ei kuitenkaan muutu oman käsityksen muuttumisen kanssa yhtäaikaa, jos koskaan. Helposti koirat kategorisoidaan kerrasta, ja niitä vertaillaan keskenään. Unohdetaan, että kaikki koirat ovat yksilöitä, kahta samanlaista harvemmin on olemassa. Jokaisella on ne omat hyvät ja tietysti myös huonot puolensakin.

Parhaimmillaan tuloskeskeisyys aloitetaan jo koiran pentuvaiheesta. Valitaan se tittelirivejä ja tuloksia saaneiden vanhempien pentue ja oletetaan, että pennustakin on vanhempiensa manttelinperijäksi tai että se jotenkin olisi muita pentuja parempi. Unohdetaan herkästi, että tittelit ja tulokset eivät periydy. Toisessa ääripäässä taas voidaan todeta, että samoja koiria ne vanhemmat ovat, tuloksilla tai ilman. Jätetään täysin huomiotta tehty työ ja tulokset koirien kanssa, mikä ehkä kuitenkin on vaikuttanut käsitykseen koirasta. Mikä sitten on paras vaihtoehto: Tulokselliset vanhemmat, joiden tuloksia mainostetaan? Tulokselliset vanhemmmat, joiden tuloksia ei mainosteta? Vai voisiko sitä ihan vain valita tuloksettomat vanhemmat? Mistä yhdistelmästä saada se tuleva tuloksellinen pentu? Ehkä sanomattakin selvää, että vanhempien tuloksellisuuteen ei voi kiinnittää niin paljon huomiota, kuin koirien terveyteen, luonteeseen ja linjoihin voi. Kuten sanottua, tulokset kertovat vain koiran kanssa tehdystä työstä ja kuljetusta matkasta. Ne ovat se pieni lisä, että harrastusnäyttöäkin löytyy.

Jos voidaan vertailla koiria tulostensa perusteella, niin voidaan vertailla myös ihmisiä koiriensa tulosten perusteella. Koska mitä menestyneempi koira, sen parempi ohjaaja. Vaan entäs jos seuraavalla koiralla niitä tuloksia ei syntynytkään ja koirakin lähti etsimään uutta kotia? Käytännössä kaikki ohjaajat ja kaikki koirat eivät vain sovi yhteen. Toisilla tavoitteet voivat olla huipulle nopeasti, ja silloin koiran tulee sopia ohjaajalle kuin hansikas käteen, jotta tavoitteiden saavuttaminen on mahdollista. Toisilla tavoitteet voivat olla harrastamisessa ja muuttua vähitellen kokeissa käymiseksi, ja tuolloin koira voi olla parhaimmillaan vasta 8-vuotiaana. Tuntuu, että jälkimmäisessä tapauksessa epäonnistumisia siedetään helpommin ja niiden nähdään (varsinkin jälkikäteen) kuuluvan siihen yhteiseen matkaan ja kasvutarinaan. Huomattua on myös, ettei se koiransa kanssa tuloksia tehnyt ohjaaja ole välttämättä mikään paras koirankouluttaja, mutta ei myöskään voida sanoa, että pelkällä harrastamisella ilman koekäyntejä, on automaattisesti hyvä kouluttaja. Harva koiranohjaaja, joka ei käy kokeissa tai kisoissa, kehittyy samalla tavalla kuin ohjaaja, joka asettaa itselleen ja koiralleen koetavoitteita, joita kohti pyrkiä ja kehittää samalla itseään koiranohjaajana. Puhumattakaan niistä ohjaajista, joiden koirat ovat ties kuinka hyviä, mutta kun ei niillä ole tuloksia, koska ei ehdi / viitsi käydä kokeissa.

Mites niiden tulosten kanssa? Ovatko ne nyt sitten taivaan lahja vai itse saatanasta? Riippuu varmaan katsantokannasta ja kateellisuusaspektista. Jokaisella on se oma suhtautumisensa niin omiin kuin muidenkin saavuttamiin tuloksiin. Niin minullakin. Jännä, mutta mitä syvemmälle koiraharrastusten synkkiin lajeihin hurahtaa, sitä selvemmin on käynyt myös selväksi, ettei tiedä mistään mitään ja ettei tulosten saaminen ole koskaan mikään itsestäänselvyys. Näin ollen jokaisesta tuloksesta iloitsee. Tehty tulos on merkki siitä, että viimeisen vuoden työ ei ole mennyt hukkaan. Se on merkki siitä, että sekä koirani että minä olemme kehittyneet. Se on merkki siitä, että valmistautuminen sujui onnistuneesti. Ja se on merkki siitä, että tästä voi oppia halutessaan paljonkin. Tulokset kertovat yhteisestä matkastamme ja ohjaavat kohti tulevaa.

Ja taas se ontuu!

Ipillä oli eljän viikon tauko agista. Ensin pari viikkoa ihan levossa ja särkkärillä, remmilenkkejä ja pihalla oleskelua. Sitten oli jo vapaanakin lenkeillä mukana ja jäljestämisen makuunkin päästiin. Koko ajan koira on ollut normaali itsensä. Siinä määrin kuin se normaali nyt koskaan on. Muiden koirien juoksuleikkeihin ei Kiljun läsnäollessa lähde, mutta Pessiä pyörittelee mennen tullen ja palatessa pitkin pihaa arkisin. Arvelin siis, että aksaakin voisi taas kokeilla.

Tiistaina treenejä ennen verryteltiin Hannan kanssa koirat ja edellisen koiran aikana otin Ipin lämmittelemään noin 10 minuutin ajaksi. Kävelyä, ravia ja laukkaa. Ei näkynyt mitään omituisuuksia. Halliin oli innoissaan menossa ja lähti hyvin Hannan mukaan. Pari estettä ja A. Ipi jäi sinne harjalle katselemaan ympärilleen. WTF?! Seuraavien hyppyjen aikana kuikuili taas ympärilleen. Hyppäsi kuitenkin hyvin ja kääntyikin hyvin. Sitten tuli joku isompi kämmi, joten Hanna käski Ipin maahan suunnitellakseen hieman. Ipi meni puolittain maahan, nosti toisen etujalan ilmaan ja alkoi ontumaan. Ontui jonkun 10 metriä ja oli taas normaali. Mutta eihän sillä uskaltanut tehdä enää. Onko sillä joku revähdysvamma? Onko lihaksissa edelleen jotain? Onko luustossa jotain? Selvästi sellainen ”vika”, että ilmenee vain aksassa, kun muualla ei ole oireillut. Onko Jattilan kova pohja syy oireiluun? Loman alkuun on pari viikkoa. Silloin Ipi on pakko saada jonnekin päin tutkimuksiin.

Koska omiinkaan treeneihin ei ollut koiraa, ajattelin lähteä kotiin radanrakennuksen jälkeen. Tuli sitten vähän kuittailua, että kyllä tähän mennessä sertistäkin on pitänyt nollaherkut tuoda… Silleen että jaaaa! Niin, taisi jäädä viime viikon treenit väliin, joten hups. No, kaupan kautta ja lopputreenien ajan keskityin siihen olennaisimpaan – syömiseen. Hannan kanssa todettiin, että seuraavalla viikolla täytynee varata juomat kans mukaan. Lepposta treeniä. Loppujen lopuksi en treenannut yhtään koiraa, mutta kotona olin silti vasta puoli yhdeltätoista.

Ja jos ei voi treenata, niin olipahan aikaa keskittyä viimein puutarhahommiin. En muista, että ikinä olisi mennyt kasvihuoneen laitto näin myöhäiseksi, mutta kyllä on ollutkin niin viileää ja tuulista keliä (ja sattumoisin kasvihuoneestamme edelleen puuttuu liuta laseja), että istuttamista on ollut pakko viivyttää. Omenapuut sen sijaan tuntuvat tykkäävän. Hirveä kukinta menossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viestileirillä treenataan kaikkea muuta paitsi viestiä

Miten voikin olla, että kesä tulla humpsahti ihan yhtäkkiä. Kaikki puutarhahommat on vielä tekemättä. Tomaatin ja kurkun taimet odottavat kasvihuoneeseen istuttajaansa ja kurpitsan ja chilien taimet on vielä hakematta. Salaattejakaan en ole kylvänyt. Omenapuut kukkivat ja niitä sentään olen yrittänyt kuvailla, kun ovat niin komeassa kukassa pitkästä aikaan moneen vuoteen.

Viikonloppu meni ympäri Suomea ajellessa ja siinä sivussa käytiin viestileirilläkin. Eipähän käynyt ainakaan aika pitkäksi, kun koko ajan on menoa ja meininkiä. Viestileirille päädyttiin vasta lauantaina puolilta päivin ja todettiin, että josko jätetään viestin treenaaminen suosiolla muille, kun eipä noita vanhuksia jaksettu juoksuttaa ja Kiljukin teki juoksut sopivasti tähän saumaan. Mietittiin kyllä, riittäisikö kunnon palveluskoiralla hallinta siellä metsässäkin viestitaipaleella ja jättäisi nuo sukupuoliviettinsä käyttämättä, kun niin kovasti tässä joku aika sitten eräällä keskustelupalstalla vakuuttelivat.

Viestin sijasta sitten treenattiinkin omissa pienissä ympyröissä. Jannen kanssa tehtiin esinekaistaleita ja lopulta treenattiin kaikki koiramme. Kolme syvää viitisen metriä leveää kaistaletta. Yhdessä esine takana, yhdessä keskellä, yhdessä takana ja edessä. Poikkeuksellisesti kerrankin oli kamera mukana!

Piika ensimmäisenä kaistaleelle.

Lähetyksessä alkaa olla jo vauhtia.

Ja esine palautuu.

Hieno pieni tyttö!

Lähetys toiselle kaistaleelle.

Pienen etsimisen jälkeen maahan kaivettu sukka löytyi!

Sehän näyttää jo oikealta palveluskoiralta!

Kolmannellakin kaistaleella on vielä intoa.

Viimeinenkin esine löytyi!

Palautus ja palkkaa paljon!

Kilju ja ihana aurinko hellii.

Lähetys ekaan ruutuun.

Toisessa ruudussa etsimistä.

Kiljulle esinekaistaleet on helppoja. Parilla treenillä se on ymmärtänyt idean.

Vaikka oli kuuma, työskentelyyn se ei vaikuttanut.

Ipi harmaahapsen vuoro.

Kaisteletreeni on tuottanut tulosta.

Ja esineet nousevat.

Toinen vakava ja toinen ei-niin-vakava.

Pessikin pääsi pitkästä aikaa hommiin.

Minkä luontaisen esineruutulahjakkuuden lappalaisyhteisö Pessissä menettääkään.

Ai niin, olihan sillä pieni puute. NAKKIIII!! (jaa niin mikä esine…)

Pääasia että on kivaa. 🙂

Seuraavaksi siirryttiin ruokailun kautta janaharjoituksiin. Vanhusosasto pääsi jälkihommiin. Ipille oli tarkoitus tehdä pari janaa, mutta lopulta tehtiin varmaan 10 näyttöjanaa. Haettiin oikeaa tekniikkaa, millä se saadaan etenemään suoraan. Lopulta päädyttiin ihan perus-eteenmenovalmisteluun ja kappas, johan alkoi juosta suoraan – mitä nyt vauhti on ihan jäätävän kova ja lähtöryntäys sitäkin kovempi. Mutta! Takajäljen ottaminen jäi tällä treenillä pois! Lisäksi janat alkoivat onnistua ihan kivasti, vaikka hieman arkiäänellä tietyistä tolloiluista keskusteltiinkin. Mitä nyt kepit eivät nousseet, eivät sitten ollenkaan. Kaikkea ei voi saada. Lopulta Raisa piiloutui yhden janan päähän palkaksi ja voi mikä ilo se olikaan! Siinä Ipi on kyllä uskomaton, millainen työmyyrä se on. Eipä paljon tunnu missään, että takana oli jo esinekaistaletreenit ja lisäksi noilla janoilla nillitettiin välillä ihan kunnolla. Ipin mielestä oli siistiä, kun tehtiin porukassa ja se sai paistatella keskipisteessä, oli se sitten negatiivinen tai positiivinen.

Edessä, katso e d e s s ä ! Siellä se Raisa menee.

Välillä jäljestys oli jo ihan ok.

Janalla taas.

Lähtöryntäys.

Todella keskittynyt ja silleen…

Taas yksi lähtöryntäys!

Hanaaa!! Siis Ipi Janaa!!

Jännä, kun ei oo hirveä luotto onnistumisprosentteihin Ipin suhteen.

Muutenhan leiri olikin sitten varsin onnistunut. Hyvää seuraa ja ruokaa, voiko valittaa? Sunnuntaiaamuna vielä ennen kotiinlähtöä käytiin tekemässä Ipille janatreenit, viimeisellä ei tehty enää näyttöjanaa ja se olikin lopulta viikonlopun paras jana ja keppikin nousi, kun haisi niin nakille. Voisiko ne kepit hajustaa kokeessakin noin? Kiittäisimme! Kiljukin teki vielä esinekaistaleen ja sitten olikin jo aika lähteä kotimatkalle. Kiitos meidän puolesta leireilystä, oli kivaa!