Usein sitä kuvittelee olevansa varsin tehokas. Kun rupiaa miettimään asioita taaksepäin, joutuukin toteamaan, että kuvitelmaa se kaikki on vaan.
Keskiviikkoiltana käytiin Piikan kanssa pellolla. Tällä kertaa varsin pitkälle namitettu jälki, johon tehtiin jana. Oikoi, mutta ei valinnut takajälkeä tälläkään kertaa. Jälki meni alussa leveähkön ojan yli, mutta kun vastapuolelta tuli vastatuulessa namin haju, Piika ei edes miettinyt ojaa. Seuraava 30x30x30 askelta jäljestettiin multapellolla. Ensimmäistä kertaa ikinä ja vaikka namilla olin avittanut jälkeen kiinnittymistä, niin kiinnittyi paremmin kuin hyvin. Niin hyvin, että unohti keppien olemassaolon. Ojan ylityksessä takaisin päin ei enää uskonutkaan jäljen jatkuvan vastapuolella, kun tuulikin oli myötäinen, joten piti vähän usuttaa. Seuraavat kulmat ja suoratkin olivat ihan ok. Mitä nyt oli sellainen pieni juttu, kuin ettei keppejä noussut. Viimeinen kulma ennen pitkää suoraa olikin sitten vaikea. Ilmeisesti tuuli nosti hajua kulmasta peltoa ylöspäin ja Piikaa se pyöritti urakalla. Lopulta oman kämmini vuoksi haettiin kulma metrin verran ylempää ennen kuin löysi takaisin jäljelle. Mutta ne kepit ne kepit… Viimeinen suora mentiin mateluvauhtia, mutta siihen täytyy olla tyytyväinen, että vaikka pellossa oli koiranmakkaraa 1/3 pötkö eli paljon enemmän kuin yleensä, Piika jaksoi jäljestää loppuun saakka samalla tempolla ja jälki löytyi ja siinä oltiin nenä kiinni. Mutta ne kepit, ne kepit…
Kotiin ajellessa tuumasin käydä vielä tekemässä esinekaistaleen. Reilusti pitkän kaistaleen tein, joitakuita metrejä leveä. Siksakkasin vähäsen ja neljä esinettä taakse. Piika oli hyvällä asenteella liikenteessä, vaikka Ipiä ja Pessiä ei mukana ollutkaan. Lähetin kaistaleen keskeltä ja Piika hakeutui sivurajalle ja eteni sitä pitkin taakse. Siksakkasi siellä hetken ja palautti kumisen lätkän. Uusi hetsaus ja lähetys. Nyt näytti nostavan taakse päästyään heti esineen ja kehuin sitä siitä. Tuli luo ja katsoin, ettei siellä mitään esinettä ole!?
Voi helevetin helvetti, taisin puhelimeen kirota. Miksi mä sitä kehuin, kun ei sillä oo esinettä.
Miksi se sitten haluaa palkkaa? Tuijottaa siihen malliin, että nyt ois palkattava.
Ei muuta kuin kädet alle, että no jos sulla se on, anna se tänne.
Tässä vaiheessa Piika alkoi kakomaan ja lopulta sai suunsa auki ja siellähän sillä oli nielussa jo menossa esineenä ollut lasten pieni sukka.
Lopetettiin siihen, kun Piikan mielipide treenaamisesta kävi kyllä ilmi. Ihan sieltä ja syvältä.
Torstai. Ah, ihana helatorstai. Heela päivä ulkona. Aamusta ajeltiin Höytiälle merkkaamaan viestirataa. Piskit juoksenteli mukana, kun en hennonut Ipiäkään koko päiväksi kotiin jättää. Neljän kilometrin ja reilun kolmen tunnin aikana ehtii melkein kuuroutua, kun Pässi haukkuu koko ajan viiden metrin säteellä haluavansa nakkia. Tosin GPS olisi ajanut saman asian. Pässi hullaantui siitä ihan täysin. Vain lappalaiskoira pystyy noin pimeisiin juttuihin.
Tarkoitus oli treenatakin, mutta kun päästiin viestiradalta, sai suorinta reittiä mennä hakurataa merkkaamaan. Ja kun siihen meni seuraavat kolme tuntia, niin sittenpä saikin suunnan ottaa jo Killerille ja agilitya kouluttamaan. 11 tuntia pihalla ja tuumasin vihdoin treenata koulutusvuoron jälkeen.
Joku on joskus sanonut, että vaikean esineruudun saa, kun tekee sen Jattilan taakse. No, niinhän minä tein. Ajattelin, että jos Piika tämän selvittää, niin ei se voi kovin huono olla. No, ei varmaan kukaan ollut liikkunut tuolla vähään aikaan. Oli nimittäin ihan pala kakkua, kun Piika kävi ensimmäisen esineen etsimässä (ja samalla paskalla) ja toisenkin malttoi vielä etsiä. Uskaltaisikohan sanoa, että selvästi joku lampun syttyminen on tässä tapahtunut ihan lyhyen ajan sisällä?
Pipipäät 