Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2015

Keväästä kesään

Mistä tietää, että kesä on jo ovella?

Piha alkaa muistuttaa viidakkoa

Viinimarjapuskat enteilevät hyvää syyssatoa.

Koirat ovat voikukan keltaamia.

Kilju on perinteisellä kevätlomalla Keski-Suomessa.

Rantapallo on kaivettu naftaliinista.

Perinteinen Jahtaa Kiljua -leikki.

Ja uusi kierros menossa.

Pessin karva olisi ajamista vaille kypsä.

Antaa kaikkien kukkien kukkia. Nurmikko on ollut ajamista vaille jo pari viikkoa.

Ei tarvitse erikseen lenkittää koiria, kun ne suhaavat illan pihalla. Ja viilentyvät kuraojassa.

Rallista huolimatta vuorenkilpi-penkki rehottaa. Pessi oikomassa penkin läpi Kiljun perään.

Pikkusen on hasardin näköistä hommaa…

On kuuma!

Ihana valo!

Kilju-kevennys

Seuraa pakollinen Kilju-kevennys:

11330001_10153276649636768_3435268248440478528_n

Kuvassa Kilju tulossa jäljeltä perjantai-iltana. Sunnuntainakin tyyppi pääsi pellolle. Tällä kertaa Janne tallasi sille n. 1500-2000 askelen jäljen. Reippaasti pidempi, kuin yksikään tämän kevään jäljistä. Jäljellä oli myös kourallinen minifrolicceja pilkottuna pieneksi, niin, että maksimissaan tuli 100 askelen tyhjiä muutaman nappulan väliin. Alku oli perinteistä kaahotusta, vaikkakin ihan nättiä semmoista. Maa-aineksen muutoksiin Kilju reagoi aluksi voimakkaasti, jalat vei nenä ei. Sitten jossain 500-700 askelen kohdalla tapahtui jotain ja jäljen keskivaiheilta oli pakko kuvata pari pätkää. Sehän näytti jo siltä, että tästä voisi joskus jotain tullakin! Mutta oli kyllä helppo peltokin.

Jäljen jälkeen Janne oli kovasti pakkaamassa Kiljua autoon – pariinkin otteeseen. Joka kerta piti muistuttaa, että tällä kertaa sen piskin piti oikeastikin tänne jäädä työreissusi vuoksi.

Eilettäin Kilju sitten pääsi agilitytreeneihin, kun Ipi ja Piika huilivat. Tehtiin oman treeniryhmämme lopuksi ensin suoraa putkea. Hanna palkkasi putken päähän namikuppiin. Tuli selväksi, että Kilju on oppinut suoran putken. Se oli siellä koko ajan. Seuraavaksi mutkaputki. Kävi selväksi, että läheltä tämä on ok, mutta kauempaa reagoi mun liikkeeseeni ja helposti voi kääntyä takaisin putkessa. Koira vasemmalla puolella oli helpompi lähetys kuin koira oikealla. Seuraavaksi sitten puomille. Kyölvin aluksi puomin täyteen nakkia ja Kilju karkasi syömään ne. Hannan kanssa jäätiin puimaan tätä, kuten nyt yleensäkin on ollut tapana. Jaa, niin se koira meni jo sitä puomia toiseen päähän. Ennen kuin ehdittiin sinne, se olikin jo puomin toisessa päässä. Ja samantien toisessa päässä. Ja heti perään toisessa päässä. Ja ai kato, nyt se on tuolla mutkaputkessa, ai, se meni sinne putkeen uudestaan ja taas uudestaan ja taas uudestaan…

Jossain välissä tajusin, että tälle koiralle ei vissiin ole opetettu sellaista rauhoittumista, vaan se on pakko käskyttää maahan paikalleen samantien kun suoritus loppuu. Muuten se tarjoaa kaikkia edellä oppimiaan palkan toivossa. Viimeiseksi treenattiin kahta perättäistä hyppyä takaperinketjutuksella. Nyt ei ollut kiertämisongelmia, kuten joskus aiemmin. Koira oikealla puolella oli tässäkin se vaikein ja nyt pitääkin jatkossa odottaa, että Kiljun focus on eteen liikkeelle lähtiessä. Kontakteille ei ole enää asiaa ennen kuin on oppinut kontaktilaatikolla 2on2offin. Vaikuttaisi, että tässäkin mennään sillä, että kun Kilju oppii, että sinne pysähdytään, niin se myös pysähtyy. Hauska se kyllä on, ja pakollinen Kilju-kevennys toi hupia treenikavereillekin, joiden kanssa mietittiin, että on se jännä, miten meillä on niin huonot koirat, mutta silti me herkutellaan joka viikko!

SBCAK-PK-Mestis-VKL ja JK1 Piika

Ennen viikonloppua fiilis oli varsin rauhaton. Pahin jännitys toki ehti mennä ohi jo Piikan kuperkeikattua metriseltä, joten jäljellä oli lähinnä enää vitutus koko tulevasta viikonlopusta. Riikka onnistui kuvaamaan asiaa hyvin kaivamalla netin ihmeellisistä syövereistä juuri oikean teemasarjakuvan:

11253994_10153273776281768_5810110246440648128_n

Viikonlopun aikana ehdittiin nauraa tuolle monta kertaa. Jossain vaiheessa lauantain hakurataa jo suunniteltiin sopivaa kuvaa 6-millisen, lapion ja umpparin kanssa. Arveltiin kyllä, ettei siihen riittäisi huumori kellään muulla kuin meillä nollat taulussa umpparin reunalla nauraville talkoolaisille.

Perjantaina sää suosi illalla järjestettyä FH-koetta ja mukava oli päästä seuraamaan bordercollieiden ja kelpieiden suorituksia edes sen verran, kun niitä pellon laidalta pystyi näkemään. Kuvassa mun ehdoton illan suosikki, jonka suoritus on harmi kyllä tässä vaiheessa jo keskeytynyt.

Lauantaiaamuna totesin, että jonkinasteinen mahatauti on nyt pakosti iskenyt. Näin arvelin, koska ei jännittänyt, mutta mikään ei pysynyt sisällä. Siinähän sitä sitten oltiin. Eipä muuta kuin suunta kohti Höytiää ja tottiskentälle valmistelemaan kenttää hakukoiria varten kuntoon. Kotona paistoi aurinko, mutta pakkasin vaihtovaatekassin mukaan. Kaikki muut muistettiin toki ottaa mukaan – paitsi se vaatepussi. Ja kentällä toki alkoi sitten enenevässä määrin satamaan vettä. Tuulessa ja välillä jopa rännän sekaisessa tuiskussa kuitenkin talkoiltiin ja vedettiin tottikset läpi. Esineruudussa oli onneksi toiset talkoojat, joten tässä välissä päästiin lämmittelemään ja kuivattelemaan itsemme ja kamera. Ruokatauon aikana taivas vähitellen selkeni ja hakuradalle päästiin auringonpaisteessa. Todella ihana yllätys oli, kun kiltti tuomarisetä päästi minut kameroineni hakuradalle kuvaamaan ja mukaan tarttuikin kuvia koko tilaisuuden edestä.

Illan lopuksi vielä käytiin Jannen kanssa kävelemässä viestirata ja säätämässä se lopulliseen muotoonsa. Kotiin suunnattiin sopivasti kuuden jälkeen ja pitkään mietittiin, hakeako ruokaa matkalta vai tehdäkö kotona ruokaa. Lopulta kotiruoka vei voiton, kun Ipikin oli kotona odotellut koko päivän. Ulko-oven avattua kävi selväksi, että ei taida ruokaa tippua meille ihan heti. Sen sijaan Ipi kyllä oli pitänyt huolen ruoan saamisesta päivän aikana:

Hei, olen Ipi! Päätin tänään, että yksin kotona on tylsää. Murtauduin kahdesta portista ja siivouskomeron lukollisesta ovesta. Löysin ruokatunnyrin ja hyllyt täydeltä herkkuja. Päätin, että kerrankin tässä talossa ruokatarjoilu pelaa! Mutta siitä voi kuulema olla ylpeä, etten koskenut koirien lääkkeisiin enkä vessapapereihin, vaikka nyt olen kuulema itse mallia tynnyri. Mitäs ovat laihaksi haukkuneet.

Hei, olen Ipi! Päätin tänään, että yksin kotona on tylsää. Murtauduin kahdesta portista ja siivouskomeron lukollisesta ovesta. Löysin ruokatunnyrin ja hyllyt täydeltä herkkuja. Päätin, että kerrankin tässä talossa ruokatarjoilu pelaa! Mutta siitä voi kuulema olla ylpeä, etten koskenut koirien lääkkeisiin enkä vessapapereihin, vaikka nyt olen kuulema itse mallia tynnyri. Mitäs ovat laihaksi haukkuneet.

Hävityksen kauhistus oli valtava. Ipi oli kirjaimellisesti repinyt keittiön 1,5 metristä puuporttia niin, että sen alanurkka oli vääntynyt ja koira oli päässyt livahtamaan keittiön puolelle. Ipi, joka pelkää portteja! Mutta näemmä eräs bc on nyt vihdoista viimein opettanut noille vanhuksille, ettei portteja tarvitse pelätä. Pessihän noista on jo kulkenutkin mennen tullen läpi, jos vain ne saa työnnetyksi auki. Mutta olisi toki riittänyt, että Ipi olisi kulkenut portista vain kerran. Vaan ei! Sen oli pitänyt mennä vielä kerran olkkariin oksentamaan ja kuselle. Lattia ja matto lainehti kusta. Ja sitten vielä piski oli tunkenut ainakin kerran itsensä keittiön puolelle. En tiedä, miten se on siivouskomeroonkin päässyt. Mutta oli sentään jättänyt jokusen litran Kiljullekin vielä n. 5-8 kilon määrästä ruokaa… Sitä siivoamisen määrää. Lopulta syötiin välissä ja jatkettiin sitten taas siivoamista. Illalla kympiltä kävin lopulta lenkittämässä koko päivän tarhassa olleet Pessin ja Piikan.

Aamuyöllä heräsin Kiljun ulvontaan ja ajattelin käydä vessassa, koska vaikka edellisen päivän olin pitänyt paastoa melkein koko päivän, illalla oli ollut pakko syödä ja se kyllä sitten kostautui yöllä. Ahneella on paskainen loppu. Kirjaimellisesti, kun yläkerran portaissa vastaan iski niin armoton käry, että silmiä kirvelsi. Ipihän se oli tehnyt sisälle ja kusta ja paskaa lainehti koko olkkarin lattia. Puoli tuntia kun niitä siivosin ja käytin koirat pihalla, niin ehtihän sitä sitten vielä tunnin valvoa sängyssäkin ennen kellon soimista. Klo 6.00 ja taas ylös ja eikun valmistautumaan päivän koitokseen. Tällä kertaa tuli vaihtovaatteetkin mukaan. Jännä, kun niitä ei tarvittu.

Pikkusen heikko happi kieltämättä oli kaikista edellä mainituista syistä johtuen, joten aamu meni melkoisessa koomassa. Esineruudun aikana onneksi ehdin keräillä itseni ja koska olimme sellainen välttämätön paha Piikan kanssa tuolla kuninkuus (vai kuningatar?) -luokan kokeessa, pääsimme ensimmäisenä esineruutuun, viimeisenä jäljelle ja ensimmäisenä tottikseen. Ja sehän sopi meille. Sirun tarkistuksessa Piika oli ihan villinä.

Esineruutua varten vain käytin Piikan tarpeillaan hyvissä ajoin etukäteen. Kun meidät huudettiin ruutuun, nakkasin koiralle valjaat päälle, näytin, että namia voisi tippua ja sitten mentiin. Ilmoittautuminen tuomarille (Pitkäsen Laura) oli mielestäni ihan ok. Piikaa ei tuomari ihmetyttänyt, kun se jo oli nenä pitkällä menossa ruutuun. Hetken arvioin lähetyksessä, mistä tuulee, mutta omasta heikosta hapesta johtuen päätin lähettää Piikan oikeasta, lähimmästä kulmasta. Perinteinen yyyksi-kaaaksi-lähetys ja koira lähti hyvin. Viiden metrin päässä lähti sivurajalta ruutuun. Katsoin, että nytkö se jo meinaa merkkailla. Mutta jatkoikin siitä eleettömästi pari metriä ruutuun päin, nuuskutteli kovasti takarajalle, kääntyi ja totesi, että kaippa tän esineenkin voisi palauttaa. Huomasin sen esineen tosin vasta jossain parin metrin päässä minusta. Pieni nahkasuikale. Saatiin 27/30. Tuomari toivoi parempaa palautusmotivaatiota koiralle. Samoin minä.

Tässä sitten tulikin taukoa parisen tuntia. Käytin Ipin kurapaskalla, ja mietin itsekin samaa, mutta en uskaltanut poiketa metsään. Sen verran lähellä kulki jäljet tiestä, kun autolla ajaessa näki ihmisten ajavan jälkiä vajaan kymmenen metrin päässäkin tiestä. Joskus puolta tuntia ennen oman jäljen ajoa päästiin odottelemaan vuoroamme janan lähettyville. Käytin koirat tarpeillaan ja pohdin läheisen mökin ulkohuussin käyttöä. En ehtinyt toteuttaa aikeita, kun Satu tuli paikalle. Hänet oli vapautettu viestikoirien talkoista, joten pyysi lupaa tulla seuraamaan meidän janan. Lupasin ja vannotin, että odottaa meidät kans pois jäljeltä, jos eksymme. Satulle kuuluu kiitos, etten ehtinyt hermoilla jäljen ajoa, vaan kaikessa rauhassa siinä sitten odoteltiin, kun tuomari ja ratamestarikin saapuivat paikalle vartin ajoissa. He odottivat autossa, me siinä heidän edessään tiellä. Janan piti alkaa 11.15. Otin Piikan autosta 11.11. Käveltiin vähän matkaa eteenpäin ja siinähän se meidän janakin sitten oli. Piika oli selvästi mukana juonessa, mutta pyysin huutamaan lujaa, jos sen tarve janalla tulisi. Tuuli viereiseltä järveltä oli melkoinen. Janalle lähetys ja oli kyllä eittämättä Piikan elämän paras jana. Lähti suoraan, hieman suuntasi vasempaan ja jonkun metrin verran koukkasi sen jälkeen oikealta ja kääntyi itsevarmasti vasemmalle. Ja sitten mentiin eikä meinattu. Ensimmäinen keppi nousi n. 20-30 metrin päästä, seuraavaksi kulma, sitten hyvää jäljestystä harjulle, joka puotti jyrkästi järveen. Kova tuuli ja harjaa pitkin mentiin. Välillä pystyin askelen jäljistä päättelemään, että jäljellä oltiin. Jäljelle sattui kynitty lintu ja sitä Piika haisteli aikansa, ennen kuin käskin jatkamaan matkaa. Pian nousi toinen keppi. Ja kolmaskin. Harjua pitkin mentiin vähän kiemurrellen ja Piikalla oli hyvä vauhti päällä. Täytyy myöntää, etten ehtinyt juuri omia jalkoja katsella, kun tuijotin koiraa. Oli pakko siinä vauhdissa luottaa, että koira nostaa kepit. Ja nostihan se neljännenkin. Siinä vaiheessa kävi ajatus, että nyt loppuun asti vaan! Vastassa oli kuitenkin suopursua.

Piika pärski ja tyrski ja tuhahteli ja niin se vaan painoi suopursusta läpi. Koko ajan veti muuten todella matalalla nenällä, mutta suopursussa vähän nousi pää. Oli kyllä pistävä tuoksu omaankin nenään. Aikamme jäljestettiin ja hieman jo mietin, että noinkohan koira enää jäljellä on, kun vauhti ehkä aavistuksen oli hiipunut ja Piika tarkisti paljon. Mutta sitten nosti viidennen kepinkin. Ja matka jatkui. Taas olin varma, että kyllä se nyt on jo kulman missannut, mutta ei. Vikan kepin näin itse siinä vaiheessa, kun Piika alkoi siihen tarkentamaan ja niin vaan mentiin loppuun saakka! Upea Piika! Kokonaisuutena aikaa meni 15 minuuttia. Palautin kepit samaan aikaan kuin olisi pitänyt olla jäljeltä pois, ja se sisälsi kuitenkin n. 2 kilometrin ajonkin.

Satu otti kuvan, kun tultiin jäljeltä.

Satu otti kuvan, kun tultiin jäljeltä.

Tässä välissä oli ruokatauko ja jonkun tunnin ehdittiin levätä. Käytettiin Satun kanssa koirat lenkillä ja pakkasin ne taas autoon. Piika flirttaili estoitta Naakalle, jota Piika ei kiinnostanut. Sen sijaan oli kovinkin kiinnostunut Naavasta, mutta Piika meni väliin, koska Naakka on hänen! Sain tauolla tietää, että saatiin janalta täydet 70 pistettä Vesseltä, joten kun Piika keräsi myös kuusi keppiä, saimme jäljeltä 170/170 ja näin ollen maastopisteemme olivat 197. Päätin olla ajattelematta koko asiaa. Vaikein oli jäljellä. Pessimisti ei pety.

Tottikseen päästiin siis automaattisesti ensimmäisenä. Pariksemme saimme Kiviahon Katjan ja Zenin. Ei sitten yhtään enempää paineita. Mutta päätin, että menemme tekemään oman suorituksemme. Otin Piikan autosta ja pari kertaa seuruuttelin pieniä pätkiä pallolla ja namilla. Kentän laidalla makuutin ja välillä nostatin haukulla ja taas makuutin. Hetsattiin palloon, jonka Satu nappasi pois ja vielä viimeiseksi haukutin ja sitten mentiin. Kentälle meno oli hieno eikä Piika ottanut selän taakse jääneestä yleisöstä häiriötä. Se oli oikeasti tekemässä. Kun Katja vei Zenin paikkamakuuseen, Piika tuijotti vain Zeniä. Ajattelin, etten saa sitä ollenkaan mukaan. Pakko oli vaan lähteä, SEURAA ja koira tuli mukana. Häntä heilui mun polven edessä ja ajattelin, että ei hitto, mikä näitä mun piskejä vaivaa, kun ne on aina tekemässä eteenmenoa heti tottiksen alussa?

Ensimmäisen laukauksen tullessa Piika katsahti taakseen, mutta ei edes paineistunut. Tiivisti seuraamista ja pakitti vähän taaksepäin, toisella laukauksella tuumasi ilmeisesti, että tää olikin sitten seuraamista ja korjasi oikean paikan pää polven eteen. Varmaan tässä vaiheessa häntä viimeistään laski, mutta en katsellut koiraa. Luotin siihen, että kun tunsin sen posken polvea vasten, niin se kans tulee mukana. Eli ei ollut mitenkään väljä edes. Pitkän suoran päässä irtosi ja tiukensi sen jälkeen hyvin taas kiinni jalkaan ja oli kiva mennä. Ehkä pidin vähän vauhtia enemmän kuin normaalisti, mutta tuntui sopivan tuolle päivälle. Istuminen oli hyvä lyhyellä sivulla ja henkilöryhmässäkään ei ollut haahuilua. Sitten jäävä istuminen ja luulin, että Piika meni maahan. Kääntyessäni ympäri huomasin sen hämmästyksekseni istuvan. Maahanmeno oli Piikaksi hyvä, samoin luoksetulo. Hyvin tuli jopa kiinni eteen. Vahingossa sanoin sivu, mutta hienosti Piika silti kiersi takaa, kuten on nyt viimeisten viikkojen aikana opetettu LIKI-käskyllä. Tasamaanoudossa ei saanut heti kapulasta otetta, joten korjasi. Hyvä loppu. Metrisessä sitten uskallus ei riittänyt. Pitkään Piika mallasi, hypätäkkö vai ei, mutta kiersi, nouti kapulan ja taas vissiin mallasi, mutta lopulta ilmestyi hyvin nolona esteen takaa, kun hän nyt joutui kiertämään. Kehuin iloisesti ja Piika nollasi hyvin, koska vinoesteelle lähti hyvin, kiipesi ja nouti ja kiipesi ja palautti. Pari kertaa virittelin eteenmenoon ja siinä taisi olla pari kertaa liikaa. Ensimmäisellä askelella mulla oli taas helkkaristi edistävä koira ja 10 askelta riitti mulle ja vapautin koiran eteen. Käskystä vajosi jopa maahan. Paikkamakuu oli erinomainen. Oli ollut tarkkaavainen. Mun kääntyessä ympäri Piika kylläkin makasi pää tassujen päällä.

Enhän mä enää muista, mitä Vesse palautteessa sanoi, mutta se lämmitti mieltä, kun sanoi, että työskentelee kivalla ilmeellä ja paikoitellen jopa erinomaisesti. Valitettavasti metrinen pudotti pisteitä jo sen 15. Ja 10 lähti sitten kaikista vauhtiliikkeistä, joissa olisi pitänyt olla perinteen mukaisesti enemmän voimaa, enemmän vauhtia, enemmän sitä kaikkea, mitä meistä ei enemmän enää saa. Mutta 75 tottiksesta riitti. Me saatiin se saatanan koulari!!! Videotahan tottiksesta ei kellään ole, mutta ehkä se on ihan hyvä. Riittää se oma fiilis. Totuus voisi olla tarua ihmeellisempää.

Laitoin Jannelle viestin ja vastauksena tuli, että se ois sitten ykköstulos. Siis häh?!? Niin joo… Maastopisteet taisi olla aika huikeat. Joten lopputuloksena 272/300 pistettä, I-tulos ja JK1. Lisäksi voitettiin alokasluokka. Jännä, kun oltiin ainoat luokassamme edelleen.

Jäi huippufiilis kokeesta ja mikä parasta, kaikki meni nappiin valmistautumisissa. En väsyttänyt koiraa liikaa missään vaiheessa, se oli henkisesti selvästi nyt valmis kokeeseen toisin kuin viime syksynä. Joka kerta, kun otin sen autosta, Piika oli valmis töihin. Osansa lienee toki Ipilläkin, joka mesosi autossa koko päivän. Kiitos Ipi ❤ (Olisitpa tuollainen omissa kokeissasikin!) Ihana tunne oli myös se, ettei Piika ottanut häiriötä ihmisistä. Toki se heitä edelleen rakastaa, mutta nyt oli töissä ja työt ennen huveja. Eikä missään vaiheessa ollut sellainen fiilis, että olisin raahannut perässäni kivirekeä. Me tehtiin se yhdessä ja kerrankin olin koirani luottamuksen arvoinen. Kokonaisuutena ehdottomasti paras koe, missä ikinä olen ollut ja näytti jäävän hyvä mieli Piikallekin.

Ei vissiin ole katsottu peiliin ollenkaan. Kauhean näköisiä molemmat.

Piikan mielestä palkinnoksi saatu Berran lelu oli huippu!

Pitkän päivän jälkeenkin vielä leikittiin.

Rieha tiimeineen viimeisteli viimeisen ykkösen KVA:n arvossaan tehden ykköstuloksen viestiltä. Onnea!! Korvatyypit, Äly ja Väläys, yhteiskuvassaan.

Kuvia kokeesta olen koko ajan yrittänyt vähitellen työntää nettiin omiin kansioihinsa. Eiköhän nämä kuvat ole käyty viimeistään parin päivän sisällä läpi ja julkaisukelpoisimmat julkaistu. Kansiothan löytyvät kuvagalleriastani: LINKKI.

Kiitos Janne! Kiitos Raisa! Kiitos Riikka N! Kiitos Satu! Kiitos Ellu! Kiitos Riikka L! Ilman teitä ei oltais tässä. Apunne on ollut korvaamatonta ja katsotaan, ehkä tämä matka joskus jatkuukin. Ei voi sanoa ei koskaan. Varsinkin, kun kuulema on lyöty vetoa, että olen kokeessa heti kuukauden päästä uudelleen.

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Kiitos Piika ❤

Miten paljon voi kuva hämätä?

Ostin uuden objektiivin kameraan. Nyt kokeilussa siis setti Nikon d750 + Tamron 70-200/2.8 Di VC USD.

Entinen vastaava Sigman objektiivi sanoi itsensä irti reilun parin vuoden käytön jälkeen ja kun siitä talvella lakkasi toimimasta AF, huomasin, etten tietenkään ollut rekisteröinyt objektiivia sitä ostaessani, joten pidempi takuu ei sitten ollut voimassa. Pari soittokierrosta huoltoliikkeisiin ja korjaaminen tuntui olevan mahdotonta.

Päädyin nyt kokeilemaan kuvalaadultaan kehuttua Tamronia, koska ihan Nikkorin objektiiveihin ei ollut varaa enkä jaksanut enää pidempään kärvistellä tuolla 50/1.8 kiinteällä Nikkorillakaan.

Hain objektiivin maanantaina postista ja rekisteröin sen heti alkuunsa. Vastauksena tuli, että lähetä tämä rekisteröintitodistus palautuksen yhteydessä, kun objektiivi rikkoontuu. Viiden vuoden aikana näin epäilemättä tietysti käykin.

Mutta kyllä, viettäisin kamera kädessäni nyt mieluusti jokaisen illan. Onneksi siihen on tulossa mahdollisuus heti viikonloppuna, kun talkoilen ja kuvaan SBCAK:n PK-mestiksiä mahdollisuuksien mukaan.

Eilen oli toinen testaus kameran ja objektiivin kanssa. Kuvailin pihalla puolisen tuntia klo 19-20 välillä. Vaikka vielä kaikki kameran asetukset eivät kohdillaan olletkaan (mihinpä sitä liikekuvausta on talvella tarvinnut), olen tyytyväinen settiin. Kyllä se taas tästä lähtee! Kuvausrikas kesä tervetuloa!

Niin ja nythän minulla on myös Y-tunnus ja toiminimikin kuvauksia varten. Parin viikon varoitusajalla pystyn sopimaan kuvauksia niin studioon kuin uloskin, poseerauskuvista treenikuviin. Jos kiinnostaa, ota yhteyttä tiina.karvonen@gmail.com

Mutta kuinka paljon voi yksi kuva hämätä? Käytännössä koirat vain laidunsivat pihalla ja niitä oli hyyyyvin tylsä kuvata. Siten yksi pieni innostuminen ja nämä kuvat ovat käytännössä kaikki tuon viiden minuutin ajalta. Eli kyllä, meillä lepäillään edelleenkin. Mitä nyt Piika tottakai paimentaessaan Ipiä ja Pessiä törmäsi agilitysiivekkeeseen. Näytti selviävän siitäkin vammoitta. Lopuksi käytiin vielä pururadalla kiertämässä kolmonen, nyt jopa ihan rennoin meiningein.

Ihana kevätilta-aurinko ja takkukasa

Uutta karvaa tekevä Piika.

Hei, mitäs sulla on mielessä?

No, mitäköhän?

Perussettiä.

Yhdellä on ainakin hauskaa.

Ja kenties toisellakin.

Olin ottamassa Piikasta kuvaa, kun Ipi yhtäkkiä ilmestyi rinnalle. Harmi, kun Ipi ei ehtinyt tarkentua tarkaksi.

Voipulla-Pessi.

Itsekästä vai ei?

Niinhän siinä kävi, ettei hyvä heilu, jos tekee metrisellä kuperkeikan ja päätyy niskoilleen tantereeseen.

Ei vaikka alla oli lämmittelylenkki metsässä ja jäähdyteltiinkin treenien jälkeen.

Moni on kysynyt, miten hypyllä pystyi käymään niin kuin kävi. Mitä enemmän sitä olen mielessäni käynyt, niin ilmeisesti hetsaus – pannasta pito – ja koiran into eivät vain olleet hyvä yhdistelmä ja Piika hyppäsi etupää edellä suoraan päin estettä kaataen sen mennessään. Kun etupääkin oli solmussa esteessä, ei se voinut päätyä hyvään laskeutumiseen vaan kompuroi sitten mennessään.

Näissä tilanteissa vaan tulee mietittyä, että on se jännä, kun PK-lajeissa taitaa olla ne tiukkapipoisimmat ihmiset sitten kuitenkin, jos aletaan miettimään. Agilityssa koko ajan suunta on ollut kohti turvallisempaa suoritusta, turvallisempia esteitä. PK-hommissa tavoitteena on vain säilyttää laji ”Niillä Oikeilla Palveluskoirilla”! Ihan sama, vaikka rodulla olisi pk-oikeudet, mutta jos koirasi ei selviä metrisestä, asiaa ei ole kokeeseen. Hyvähän se on hardcore – henkeen ja vereen pk-ihmisten tätä puolustella, että koiran kapasiteettia siinä vain koetellaan ja kyllä Kunnon Palveluskoiran tulee esteestä yli päästä, että sitä voidaan Palveluskoiraksi kutsua. Heillä koirien säkä kuitenkin yleensä lähtee siitä 60 sentistä. Eri asia se on näillä pienillä alle 50-senttisillä, jotka joutuvat hyppäämään kaksi kertaa yli oman korkeutensa jo metrisellä. Eipä se 95cm tuollaiselle 48-senttiselle bc-nartulle ole mikään mahdottomuus, mutta kun mukaan otetaan 650grammanen kapula, niin reilusti yli 2 kertaa oman korkeutensa hyppääminen käykin jo vaativaksi, kun esteeseen lisätään 5 cm korkeutta.

Toki myönnän, että onhan niitäkin raskastekoisia, suuria koiria, joiden olematon hyppytekniikka ei vain kanna metrisenkään yli ja toisaalta taas pieniä ja kevyitä koiria, jotka tuntuvat paikaltaankin ponnistavan esteen yli tuosta vain. Eikä se onni ja autuus ole koiran rotukaan. Pari kertaa on tullut nähtyä, miten malinois päättää mennä läpi 30-40 senttisen esteen. Hyppytekniikasta ei toki ollut tietoakaan ja saattoi siinä olla enemmän intoa kuin järkeä mukana, mutta näistä toisella kerralla koira katkaisi laudan mennessään. Silloin säikäytti ihan kunnolla koiran puolesta, vaikka se ihme kyllä vammoitta selvisikin. Ei hyppytekniikan opettamisesta ainakaan mitään haittaa tässä lajissa ole. Kumpikin näistä koirista on jälkeenpäin asteittaisilla hyppytekniikkaharjoitteilla saatu hyppäämään järkevästi – ilmavasti metrisen yli. Jopa sen kapulan perässä.

Itse olen päätynyt parin vuoden aikana siihen, että joko metristä kannattaisi treenata vain rimalla, joka on kahden hyppysiivekkeen väliin viritetty, ja johon on pujotettu kangas, tai sitten lautaesteellä, josta laudat tippuvat alta pois, kun koira törmää esteeseen. Valitettavasti kun tämän kertainen onnettomuus ei ollut sarjassamme ensimmäinen meillekään.

Metrisen lautaesteen kanssa sattui äksidentti viime kesänä. Piika hyppäsi esteelle huonosti, kolautti takajalkansa esteeseen ja sitten sitä oltiinkin ristiside-repeämäpelon ja lihasvamman vuoksi 5 viikkoa sairaslomalla kaikista harrastuksista. Hardcore-henkeen ja vereen-pk-harrastajat puolustelevat nyt tietysti, että saahan esteitä nykyisin pressuesteinäkin. Sehän sentään kaatuu, kun koira hyppää sitä päin. Niin, niin todella kaatuu ja parhaimmillaan koira kaatuu sen mukana – hallitsemattomasti, kuten meille kävi pari päivää sitten sunnuntaina.

Normaalisti olisin syöttänyt koiralle heti kipulääkkeitä. Sen verran pahalta tilanne paikan päällä näytti. Mutta kun on viikko kokeeseen, ei se ollut vaihtoehto, jos mitenkään mielii edes päästä kokeeseen asti. Rehellisesti sanoen mietin kyllä hanskojen heittämistä naulaan tässä vaiheessa. Maanantaiaamuna huokaisin helpotuksesta. Koira venytteli (vaikkakin venytteli koko ajan, mikä ei ollut normaalia) ja liikkui ihan ok. Illalla käytiin lyhyt hihnalenkki. Myöhemmin vielä hieroin Piikan. Ja järkytyin kunnolla. Ihan hirveässä kuona-aineessa koko koiran etupää, vaikka olin sitä ylimääräistä juottanutkin. Tiistaina aamulla Piika käveli 5 hyvin jäykkää askelta ja istahti siihen. Kyllä kävi selväksi, että koira oli kipeä. Pieni hieronta jo aamusta ja jätin koirat sisälle, koska totesin, että sateessa kopin katolla makoilu ei varmasti paras mahdollinen yhtälö olisi. Iltapäivällä kotiin tullessa se oli edelleen vähän köpö eikä enää venytellyt oma-alotteisesti. Vähitellen alkoi kuitenkin vertymään ja illalla käytiin vielä lenkillä, pellolla ajamassa hyvin lyhyt motivaatiojälki, ja sitten vielä rentouttavalla lenkillä (puhelinseura tosin totesi, että tosi rento, kun koko ajan karjun perkelettä Piikalle, joka oli kuin lentoon lähdössä ravaillessaan edelläni). Illemmalla vielä hieronta ja koira alkoi tuntua jo koiralta eikä hernesäkiltä. Edelleenkään se ei halua venyttää selkäänsä, mutta tällä hetkellä olen jo toiveikas, että säikähdyksellä selvittiin tälläkin kertaa.

Milloin tämä hyvä tuuri sitten loppuu? Vuoden aikana tuolle koiralle on käynyt kolme vakavampaa onnettomuutta. Nuo kaksi edellä mainittua ja puomiin törmäys agilitytreeneissä keväällä.

Taas olen saman kysymyksen äärellä. Miksi hinkua kokeeseen? Tiedostan omat puutteeni, tiedostan koiran puutteet ja tiedostan kokeen haasteet. Niissä on ihan tarpeeksi meille jo ilman sitä estettäkin. Miksi ei vain voisi treenata jälkeä ilman mitään koetavoitteita? Harrastelijoitahan olemme muutenkin, joten ihan hyvin voisi jättää koekäynnit muille ja keskittyä siihen harrasteluun. Miksi pitää olla niin tavoitteellinen, että ellei käy kokeissa, niin ei siinä harrastelussa ole mitään mieltä? Ei yksi vaivainen koulari muuta minua, tai sen paremmin koiraakaan mihinkään suuntaan. Eihän meillä ole edes tavoitteita sen jälkeen tässä lajissa.

Ja silti ottaisin niin mielelläni 90-senttisen esteen kokeeseen ja menettäisin sen valitsemisen vapaudesta 10 pistettä suorituksestamme, jos voisin valita. En tiedä, keneltä se olisi pois. Kyllä pitkässä koepäivässä ne ihan omat muutkin jännityksen aiheensa ja haasteensa ovat. Valitseeko takajäljen? Löytääkö kaikki kepit, tai edes tarvittavan määrän? Löytääkö esineen? Selviääkö ampumisista? Selviääkö esteen yli loukkaantumatta tai hyppäkö nyt sitä edes? Ja ne kaikki muut pienet jutut, kuten jännitys ja epävarmuus. Ei tule olemaan helppoa.

Mutta näillä mennään. Itsekästä eikö?

Roskisdyykkaajat treenaa

Viikonloppuna ehdittiin treenailemaan sunnuntaina.

Aamusta oli heti ysiltä viimeinen JATin valmennus Haukkuvaarassa. Ehdittiin kerrankin paikalle hyvissä ajoin ja kävin Piikan kanssa kunnon lämmittelylenkin metsässä. Ratakin saatiin pienellä porukalla rakennettua ja taas uudestaan lämmittelemään.

Ensimmäinen rata

Ensimmäinen rata

Julia oli suunnitellut pari 3-luokan rataa Siimeksen tuomaroimista radoista. Melkein nollalla päästiin tämä rata. Vitonen tuli kiellosta, kun itse valuin liikaa nelosen takaakiertovalssissa enkä saanut siitä sitten tyrkätyksi vitoselle. Paremmalla linjalla onnistui helposti. 14-17 mentiin takaaleikkauksilla, ja mikä siinä olikin, ettei ensimmäisellä kerralla uskaltanut luottaa koiraan vaan annoin käskyt aina liian myöhään. Hyvin Piika silti haki esteille. Mutta kun kokeiltiin aiemmin annettuja käskyjä, koira eteni ilman miettimisiä upeasti!

Toinen rata.

Toinen rata.

Seuraava rata olikin sitten ”vaikeampi”. En vain uskaltanut luottaa koiraan. Ihan hirveää rävellystä tämä oli, mutta uusinnassa saatiinkin sitten taas upeita kokeiluita. Alussa sain mennä ottamaan Piikan vastaan jo lähempää 3-hyppyä. Samantien itsekin liikkeelle ja persjätöllä mentiin 3-4 ja 4-5 ja hyvin sain linjattua Piikan kepeillekin renkaan oikealta puolelta. Kepeillä näkyy edelleen tältä puolelta oma epävarmuus ja sitä kautta Piikankin epävarmuus, ei jää yksin suorittamaan viimeistä väliä. 8:lle valssi, 9:lle jaakotus, 13-14 vastakäännös. 16:lle vastakäännös. Jäi hyvä mieli, varsinkin kun tulevan kesän suunnitelmat ovat nyt sitten ihan auki. Julia sanoi, että pitää uskaltaa liikkua Piikan kanssa. Se ei anna anteeksi himmailuja, vaan etenee parhaiten silloin, kun itsekin liikun.

Sunnuntai-illaksi ajeltiin Höytiälle, kun piti mennä vielä dyykkaamaan yksi roskis keskellä metsää Riikan kanssa. Löydettiin korvasieniä, jotka ajateltiin kerätä tullessa. Kappas, ei löydetty niitä enää sitten. Mutta hienoisen harhailun jälkeen löydettiin etsimämme roskis ja vedettiin sitä suossa pari sataa metriä hakuradalta toiselle. Ei mikään kevyin homma todellakaan. Mutta vähitellen alkaa tulevan viikonlopun sbcak-pk-mestikset rakentumaan. Mutta ettekö te hakuihmiset voisi vähän kevyempiäkin piiloja keksiä?!?

Rieha ja Piika Höytiällä

Rieha ja Piika Höytiällä

Koirat lämmittelivät hyvin mukana metsässä rämpiessä ja olikin hyvä, koska tästä suunnattiin vielä treenaamaan kentälle. Aluksi juoksuteltiin Piikaa Riikan ja mun välillä ja yritin aina ampua – heikoin tuloksin, koska starttari kaipaisi taas puhdistusta ennemmin kuin ampumista. Ensimmäistä kertaa Janne myös vaihtui ampumistreeneissä toiseksi henkilöksi, mutta se ei Piikaa haitannut, koska Riikka oli vaan niin siistii!

Seuraavaksi otin jäävät, ja kyllähän se istuminen vaan valahti varmaan maahanmenoon. Pienellä muistuttelulla istuminen, maahanmeno ja luoksetulo. Voisin kuvitella, että nämä olivat aika lähellä sitä, mitä koesuoritus tulee olemaan. Hain siis vauhtia maalin kierrolla luoksetuloon. Myötäpäivään kiertämisessä ei ollut mitään ongelmaa, mutta vastapäivään Piika yritti koko ajan tulla maalin läpi tai palata takaisin. Joten tätä sitten ihan tarpeettomasti vahvistelin.

Seuraavaksi esteet. Metrinen oli metrinen ja hetsillä mentiin minulta Riikalle. Ja alas Piika tuli sitten niskoilleen pyörien kaataen esteenkin matkallaan. Multa pääsi tahattomasti VOIEI! Mutta onneksi Riikka oli tilanteen tasalla ja pisti bileet pystyyn toisella puolella. Kun itse keräilin esteen ja itseni kentän pinnasta, Riikka hillui Piikan kanssa. Ja eikun uusiksi. Nyt laskettiin ihan reippaasti korkeutta ja hypyt tästä molempiin suuntiin. Seuraavaksi 95 ja tässä taisi kolauttaa taas hyppyyn, joten uusittiin ja nyt meni ongelmitta. Vielä otettiin empivästi metrinen, että kai se on pakko kokeilla. Ja menihän se! Huh huh.

Aina pientä jännitystä elämään.
Ei tuntunut jäävän muistikuvia epäonnisesta hypystä, mutta ehkäpä nyt huilitaan alkuviikko ja loppuviikosta jos vähän muistuttelisi metristä.

A:n otin noudon kera ja loppuun eteenmeno. Sitten jäähdyteltiin ja totesin, että vielä ainakin koira liikkui ihan ok.

Kotiin päästyäni tutkin aika tarkkaan Piikan liikettä, mutta ei vaikuttanut mitenkään ontuvalta siinäkään. Illalla vielä hieroin lihaksia kevyesti ja yritin juottaa Piikaa reilummasti. Tänä aamuna se tuntui venyttelevän aiempaa enemmän, mutta hyvä vain niin. Jospa selvittiin säikähdyksellä.

Kun nyt kaikki treenit on sitä mieltä, että vituiksi menee, niin voisko ne juoksut nyt alkaa?

Joka tapauksessa päätin, että nyt ei treenata viikkoon mitään sen suurempaa. Vähän pidetään hauskaa, mutta en jaksa enää stressata enempää. Ei se ole maailmanloppu, vaikka koskaan ei saataisikaan JK1:stä. Se on vain yksi koulari. Sen sijaan mulla on upea koira, jonka kanssa on ilo harrastella, joten miksi rikkoa se koetavoitteilla. Ei mitään järkeä.

Kun Piika itsaria yritti

Usein sitä kuvittelee olevansa varsin tehokas. Kun rupiaa miettimään asioita taaksepäin, joutuukin toteamaan, että kuvitelmaa se kaikki on vaan.

Keskiviikkoiltana käytiin Piikan kanssa pellolla. Tällä kertaa varsin pitkälle namitettu jälki, johon tehtiin jana. Oikoi, mutta ei valinnut takajälkeä tälläkään kertaa. Jälki meni alussa leveähkön ojan yli, mutta kun vastapuolelta tuli vastatuulessa namin haju, Piika ei edes miettinyt ojaa. Seuraava 30x30x30 askelta jäljestettiin multapellolla. Ensimmäistä kertaa ikinä ja vaikka namilla olin avittanut jälkeen kiinnittymistä, niin kiinnittyi paremmin kuin hyvin. Niin hyvin, että unohti keppien olemassaolon. Ojan ylityksessä takaisin päin ei enää uskonutkaan jäljen jatkuvan vastapuolella, kun tuulikin oli myötäinen, joten piti vähän usuttaa. Seuraavat kulmat ja suoratkin olivat ihan ok. Mitä nyt oli sellainen pieni juttu, kuin ettei keppejä noussut. Viimeinen kulma ennen pitkää suoraa olikin sitten vaikea. Ilmeisesti tuuli nosti hajua kulmasta peltoa ylöspäin ja Piikaa se pyöritti urakalla. Lopulta oman kämmini vuoksi haettiin kulma metrin verran ylempää ennen kuin löysi takaisin jäljelle. Mutta ne kepit ne kepit… Viimeinen suora mentiin mateluvauhtia, mutta siihen täytyy olla tyytyväinen, että vaikka pellossa oli koiranmakkaraa 1/3 pötkö eli paljon enemmän kuin yleensä, Piika jaksoi jäljestää loppuun saakka samalla tempolla ja jälki löytyi ja siinä oltiin nenä kiinni. Mutta ne kepit, ne kepit…

Kotiin ajellessa tuumasin käydä vielä tekemässä esinekaistaleen. Reilusti pitkän kaistaleen tein, joitakuita metrejä leveä. Siksakkasin vähäsen ja neljä esinettä taakse. Piika oli hyvällä asenteella liikenteessä, vaikka Ipiä ja Pessiä ei mukana ollutkaan. Lähetin kaistaleen keskeltä ja Piika hakeutui sivurajalle ja eteni sitä pitkin taakse. Siksakkasi siellä hetken ja palautti kumisen lätkän. Uusi hetsaus ja lähetys. Nyt näytti nostavan taakse päästyään heti esineen ja kehuin sitä siitä. Tuli luo ja katsoin, ettei siellä mitään esinettä ole!?

Voi helevetin helvetti, taisin puhelimeen kirota. Miksi mä sitä kehuin, kun ei sillä oo esinettä.

Miksi se sitten haluaa palkkaa? Tuijottaa siihen malliin, että nyt ois palkattava.

Ei muuta kuin kädet alle, että no jos sulla se on, anna se tänne.

Tässä vaiheessa Piika alkoi kakomaan ja lopulta sai suunsa auki ja siellähän sillä oli nielussa jo menossa esineenä ollut lasten pieni sukka.

Lopetettiin siihen, kun Piikan mielipide treenaamisesta kävi kyllä ilmi. Ihan sieltä ja syvältä.

Torstai. Ah, ihana helatorstai. Heela päivä ulkona. Aamusta ajeltiin Höytiälle merkkaamaan viestirataa. Piskit juoksenteli mukana, kun en hennonut Ipiäkään koko päiväksi kotiin jättää. Neljän kilometrin ja reilun kolmen tunnin aikana ehtii melkein kuuroutua, kun Pässi haukkuu koko ajan viiden metrin säteellä haluavansa nakkia. Tosin GPS olisi ajanut saman asian. Pässi hullaantui siitä ihan täysin. Vain lappalaiskoira pystyy noin pimeisiin juttuihin.

Tarkoitus oli treenatakin, mutta kun päästiin viestiradalta, sai suorinta reittiä mennä hakurataa merkkaamaan. Ja kun siihen meni seuraavat kolme tuntia, niin sittenpä saikin suunnan ottaa jo Killerille ja agilitya kouluttamaan. 11 tuntia pihalla ja tuumasin vihdoin treenata koulutusvuoron jälkeen.

Joku on joskus sanonut, että vaikean esineruudun saa, kun tekee sen Jattilan taakse. No, niinhän minä tein. Ajattelin, että jos Piika tämän selvittää, niin ei se voi kovin huono olla. No, ei varmaan kukaan ollut liikkunut tuolla vähään aikaan. Oli nimittäin ihan pala kakkua, kun Piika kävi ensimmäisen esineen etsimässä (ja samalla paskalla) ja toisenkin malttoi vielä etsiä. Uskaltaisikohan sanoa, että selvästi joku lampun syttyminen on tässä tapahtunut ihan lyhyen ajan sisällä?

Toinen kipukohtaus

Hanna kysyi päivällä, onko Ipi kunnossa. Joo, ihan entisellään on, oli vastaukseni.

Nähtiin siis hallilla kuudelta, lämmiteltiin koirat. Rakennettiin rata. Ipi lämmitteli vielä itseään ja Ipiä. Aloittivat treenit. Ipi ei millään kääntynyt kepeille pakkovalssiin eikä toiseen väliinkään. Samoja ongelmia kuin kisoissa ilmeni nyt ensi kertaa treeneissä.

Tytöt palaveerasivat radan jatkosta, kun Ipi alkoi ontumaan. Ensin näytti kuin pettäisi takapää. Sitten roikotti etujalkaansa ja kun pääsin kentälle, Ipi huusikin taas jo ihan suoraa huutoa. Tällä kertaa meni nopeammin ohi kuin viikko sitten, mutta koira kouristi jalkojaan ja selkäänsä todella voimakkaasti.

Juotin Ipiä taas runsaasti ja lähdin hitaasti kävelyttämään koirat Killerin ympäri. Vähän huteraa Ipin meno oli. Käytiin hakemassa Hannakin mukaan ja käveltiin sama lenksu. Hitaassa käynnissä Ipi näytti vetävän vasenta takajalkaa perässään. Ei kävellyt sillä normaalisti, vaan kiersi jalkaa ulkokautta eteen. Onko vika jalassa vai selässä? Miksi se riiputti etujalkaansa?

Hetken päästä oli jo normaali, eikä suostunut enää kävelemään hitaasti.

Eläinlääkärille, fyssarille vai ei mitään? Sama hoito olisi joka tapauksessa, joten nyt mennään ainakin parin viikon lepokuurilla ja vedetään särkkäriä naamaan jokunen päivä. Katsotaan, onko lihasperäistä vai pitääkö kesällä kuvata Ipsu kokonaan.

Kipeä se aina on noissa kohtauksissaan. Todella kipeä. Yhteistä tälle ja edelliselle kohtaukselle oli, että oli joutunut autossa jonkin aikaa odottelemaan ja innoissaanhan se siellä aina odottaa. Mutta on ollut autossa myös viikonloppuna, treenannut normaalisti, lenkkeillyt ja pöllyttänyt muita koiria, eikä ole ollut mitään ongelmia.

Outoa.

Piika treenasi normaalisti omalla vuorollaan Hannan ryhmässä. Tällä viikolla jatkettiin siitä, mihin viime viikolla jäätiin.

Piika_liuhdon_treeni_15_05_120001

Nuo takaakierrot ovat kyllä minulle vaikeita! Ja kun olen joskus kuvitellut, että ne onnistuivat edes välttävästi Ipin kanssa. Piika ei anna yhtään anteeksi, kun on niin herkkä lähtemään liikkeen mukaan. Olen siis vähän tehnyt liikaakin yli nuo takaakiertoon työnnöt. Eilen Hanna uhkaili minua rimalla ja saatiin onnistunut (varmasti elämäni ensimmäinen sellainen) takaakiertoon työntö 5:lle, jossa Piika ponnisti erittäin nätisti ja laskeutui myös jo valmiiksi menosuuntaan. Seiskalta Piika luki kovasti edellä olevaa hyppyä, mutta muuten päästiin varsin hyvällä vedolla A:lle asti. Tuo 14-17 sen sijaan olikin vaikea, ja sitä hiottiin vaikka ja kuinka. Lopulta saatiin onnistunut suoritus, kun otettiin 16:n takaa ja tein paikaltaan lähtien tuon vastakäännöksen. Sillä Piikan linja olikin kepeille ihanteellinen eikä tarvinnut tehdä mitään ylimääräistä. Pitkästä aikaa parin viikon aikana on ollut fiilis, että ollaan jossain onnistuttu, vaikka onkin ollut vaikeaa.