Sunnuntaina meillä oli Piikan kanssa JATin valmennuskerta Haukkuvaarassa. Alkajaisiksi käytiin läpi kuulumiset viimeisten kuukausien osalta. Selitelyksihän se meni, miksei olla treenattu…
Olisi ollut helpompi myöntää olleensa laiska, tyhmä ja saamaton kuin että meni sitten selittelyksi, kuinka tammikuun viikkotreenit osuivat aina pakkasjaksolle, kuinka autot hajoilivat, kuinka pitää lämmittää taloa, kuinka ei jaksa ajaa edestakaisin 30 km:n matkaa klo 22 illalla päästäkseen lämpimään treenaamaan ja eritoten, kuinka rahatilanne on täysin olematon kaiken säädön jälkeen, jotta ei vain ole varaa maksaa edes yhtä 50e:n vapaakorttia.
Treenin aiheena oli kontaktit kisavireessä, lisäksi oli helpompi radanpätkä ja vaikeampi radanpätkä. Näistä kolmesta sai valita 1-3 suoritukseensa. Muut taisivat vetää sen kolme vähintään. Piikan kanssa päästiin 17 estettä. Syynä A) en luottanut koiraan, B) en luottanut koiran irtoamiseen, C) en luottanut koiran esteosaamiseen. Niinpä irroteltiin sitten putkeen vähän liian läheltä ja kepeille niistämään ehtiminen tuotti vaikeuksia. Kontakteilla kuulema oioin enkä yrittänyt edes tehdä kisanomaisia (enkä yrittänytkään, kun treenitaukoa oli niin turosti), kun palkkailin koiraa. Jäätiin sitten kiinni A:lle ja kun tuli vähän sen suuntaista palautetta, toinen treenivuoro käytettiin A:n konkreettiseen läpikäymiseen, miten sitä vahvistetaan laskematta koiran virettä.
Lähdettiin paikan vahvistamisesta yhdistäen oma liikkeeni A:lla pysymiseen. Käskytin Piikan sivusta suoraan A:n alasmenolle ja paikallani hirmuisesti yrittäen jalkojani nostella ylöspäin liikkeen tunnun saamiseksi testattiin Piikan kontaktilla pysymistä. Tämä nyt vielä onnistui ja Piika sai palkkaa aina, kun katsahti muhun ja kehuin sitä -> A:n edessä olevalta apuohjaajalta palkka koiran eteen maahan. Seuraavaksi yhdistettiin paikallaan juokseminen omaan niin kutsuttuun juoksupyrähdykseen, mutta Piikan piti pysyä kontaktilla. PITI, ei pysynyt. Hieman helpotettiin ja kun ymmärsin, miten annan käskyt, milloin kehun milläkin sanalla, milloin juoksen, milloin olen hiljaa ja milloin saan kutsua koiran pois, alkoi homma luistamaan. Nopeasti Piika hiffasi asian enkä sen jälkeen saanut sitä enää pois kontaktilta vaikka kuinka riehuin. Tätä pitäisi nyt sitten vahvistaa oikeaoppisesti, niin ehkä mentäis tässäkin asiassa eteenpäin niin, että Piika vain nostaisi virettään A:lla, mutta silti pysyisi siellä. Saahan nähdä, meneekö taas selittelyksi. Listahan tuossa ylempänä olisikin jo valmiina. Kannattaisko kuitenkin heti aluksi tunnustaa olevansa laiska tyhmä ja saamaton? Ei ole ihan meidän juttu tällaiset valmennukset, joissa pitäisi mennä eteenpäin, kun ei mennä.
Sen yritin muistaa koko valmennuksen ajan, että vaikka tuli valituksia vähän joka asiasta ja kaikki, mitä tein, oli väärin, olin kuitenkin Piikaan tyytyväinen ja se kyllä sai tuntea olevansa maailman paras koira. Koska kuten Janne edellisen blogikirjoitukseni lyhyesti tiivisti, tunnetila on se treenien tärkein asia. Jos koiran tunnetila on korkea, treenit vievät sitä eteenpäin. Jos tunnetila on huono, treenit voivat pahimmassa tapauksessa olla askel taaksepäin. Harjoittelua tuo silti vaatii, että vaikka itse kokee olevansa todella huono, koiralle pitää se positiivisuuden välittyä. Uskon ja toivon, että siinä sentään onnistuin sunnuntaina.
Pipipäät 