Tietääkö koirasi olevansa maailman paras?

Viikonloppuna jäi mieltäni kaihertamaan treenikaverin lausahdus: ”Kauheen pitkät treenit sä vedät, eihän tuo koira enää mitään jaksa.” Jannehan toki komppasi vierestä: ”Älä nyt, et ole nähnyt niitä treenejä, mitä tuo koira joutui tekeen puolivuotiaana.”

Tuntuu varsin turhalta selitellä belgieläinten rauhattomassa maailmassa, että kun tämä koira ei ole belgi. Ei se ole malinois. Se on bordercollie. Kaiken lisäksi se on hyvin rauhallinen bordercollie.

Ei pitäisi, mutta kyllähän nämä tällaiset keskustelut jäävät aina kaihertamaan. Varsinkin kun tuntuu, että ne käydään aina uudelleen ja uudelleen jokaisen uuden treenikaverin kanssa. Sitä alkaa oikeasti ajattelemaan, miten huono kouluttaja olenkaan ja miten huono koira minulla on, kun tästä aina kohdallamme keskustellaan. Kaiken lisäksi vielä syvästi inhoan tuota selittelyä, mutta kun ei tämä ole sitä tätä tai tuotakaan. Mutta mitä muutakaan voisi siinä tilanteessa sanoa, kun treenikaveri selvästi kaipaisi koiraani Sitä Jotain paljon enemmän. Sitä Jotain, mitä koirani ei mitenkään päin ilmennä eikä tule koskaan ilmentämäänkään.

Törmäsin tällä viikolla blogimaailmassa surffaillessa Sophia Backlundin kirjoitukseen hevosen kouluttamisesta. Tuon kirjoituksen voi lukea mielestäni hyvin myös koiran koulutuksen kautta. Koiran koulutuksestakin on olemassa toinen toistaan hienolta kuulostavia teorioita. Käytännössä koiran kouluttamisen oppii kuitenkin vain kantapään kautta kokeilemalla. Osalle kouluttajista teoriat toki koiramaailmassakin toimivat tukena, mutta komppaan Backlundia siinä, että kyllä parhaiten koirienkin kanssa pärjää, kun oppii lukemaan ja tuntemaan koiransa. Menee sen fiiliksen mukana ja haluaa tuntea, kuinka koira tekee oikein, on aktiivinen ja mukana jokaisella solullaan ja siltikin rento.

Jäin pohtimaan Backlundin blogikirjoitusta. Mitä luultavimmin treenikaverille ei välity fiilis, että koira olisi aktiivinen, rento ja mukana tekemässä – jopa esiintymässä, jos kommenttina on treenien jälkeen, että liian pitkän treenin teit. Tuskin olen itse ollut rento eikä rento fiilis ole välittynyt myöskään koiralle/-sta, mikä on omiaan pilaamaan koiran luottavaisuuden ohjaajaan. Vaikka kuinka yrittäisi olla reilu koiraa kohtaan, etenkin noissa tilanteissa, kun opettelee uutta ja on yhtä pihalla treenistä kuin lumiukko, ei vain kykene erottamaan, mikä treenissä on koirasta johtuvaa ja mikä itsestä johtuvaa. Liian usein tulee tuskastuttua koiraankin, vaikka kuinka tuskastuisikin itseensä ja omaan kädettömyyteensä. Eihän koira mitään väärää ole tehnyt!

Eniten jäin kuitenkin pohtimaan Backlundin kirjoituksen perusteella sitä, tuntevatko koirani olevansa maailman parhaita? Olenko osannut tukea niitä niiden kasvussa niin, että tuntemalla koirani heikkoudet ja vahvuudet olen pystynyt vahvistamaan koirieni itseluottamusta niin, että ne uskovat itseensä ja antavat aina kaikkensa pyytäessäni? Aluksi ajattelin, että no tottakai. Mutta sitten totesin, että Pessin kohdalla olen kyllä epäonnistunut. Se koira tekee, mitä haluaa ja vain siksi, ettei se muuten saisi tehdä mitään. Luottamuspula on syvällä ja hiertää aina välejäni Pessiin. Ipi taas. Siihen suhteeni on niin monisäikeinen, että viiden vuoden takaisesta ”mali, joka asuu samassa talossa” on tullut harrastuskaveri ja viimeisen vuoden aikana käytännössä koirani. Koirani, jonka kanssa paras suhde on tiukka välinpitämättömyys kotioloissa. No, mutta kyllähän nyt ainakin Piikalla on hyvä itseluottamus ja suhteeni siihen on hyvä? Onhan se kuitenkin ainoa koira, josta oikeasti pidän ihan tosissaan. Koira, joka on parasta tässä ja nyt.

Mutta miksi tuo niin kutsuttu hyvä suhteeni ei näy koiraan treenikentillä? Ehkäpä siinä on se peiliin katsomisen paikka myös. Koirilla, kuten meillä itsellämmekin on niitä huonoja päiviä. Aina ei vain jaksa. Ja nuo päivät pitäisi osata erottaa treenatessakin. On ihan turha itse päättää, että tänään tehdään pidemmät treenit, jos koira ei vain jaksa. Toisena päivänä se voi jaksaakin. Koiranlukutaito korostuu entisestään, jotta pystyy olemaan reilu, oikeudenmukainen ja selkeä. Niin koirakin haluaa antaa kaikkensa. Ja itse asiassa, niinhän Piikakin antoi kaikkensa viikonlopun treeneissä. Minä vain vaadin siltä lisää. Liikaa siihen tilanteeseen nähden. Se ei ole malinois. Jos selittelen sitä muille, miksi haukutan sen puhki heti suunnittelemieni pidempien treenien aluksi ja leikitän leluilla, vaikka tiedän, että nakkitreenillä se tekee innokkaasti ja jaksaa pidempään.

Näin sitä vain huomaa, että vaikka kuinka sitä luulee jo tietävänsä, miten kouluttaa koiransa, tiputus maanpinnalle on kivinen ja lyhyt. Yksi blogiteksti sopivaan saumaan ja kabuum, tunnustettava on, että kehittymistä olisi yhä edelleen. Tarvitseeko nyt enää puhuakaan noista Piikan kanssa käymistämme kokeista? Kokeista, joissa se on joutunut kohtaamaan tasolleen liian vaikeita tehtäviä, joista ei sitten olla suoriuduttu kuivin jaloin. Ne ekat tokokokeet, se eka jälkikoe… Backlund on niin oikeassa sanoessaan, että tämä vetää hevosen itsetunnon alas. Niinhän siinä käy koirankin kanssa. Mikään ei ole tehokkaampi tapa opettaa koiralle, että kisaaminen on epämiellyttävää kuin mennä keskeneräisellä koiralla kokeeseen. Tärkeintä kuitenkin olisi mennä kokeeseen näyttämään, kuinka hyvä koira on suoriutuessaan annetuista tehtävistä, ei kuinka huono se on.

Kyllä näen tässä kehittymisen paikan. Toivottavasti jatkossa koirani, tai edes Piika, voisi tuntea olevansa maailman paras. Sehän on vain minusta kiinni. Tietääkö Sinun koirasi olevansa maailman paras?

5 ajatusta artikkelista “Tietääkö koirasi olevansa maailman paras?

  1. Siiri

    Sulla on kyllä aina ihan järjettömän hyviä postauksia. Moni bloggaaja peittelee virheitä, musta on ”””kiva”””” lukea välillä myös siitä, että mä en ehkä osaakkaan tai olekkaan maailman paras. Kyseenalaistaa sitä omaa harjoittelutapaa.

    Vaikka siis, en tarkoita että treenaat väärin tai liikaa tai väärällä palkalla, vaan musta on mukava lukea rehellistä postausta – hyvästä ja huonosta. Tietenkin mielummin hyvästä aina, mutta ei kaikki mene aina täydellisesti eikä pidäkkään.

    Vastaa
    1. Tintzu Kirjoittaja

      Kiitos! 🙂 Oon vaan ehkä luonteeltani niin pessimisti, etten pysty tekeen semmoisia hehkutihehkutipostauksia – varsinkin kun aina sellaisten jälkeen sitä tippuu maanpinnalle samantien ja kovaa. Joskus ne toki on ihan hyvästä, mutta kun tää elämä on yhtä pientä säätöä koko ajan, niin ei ne ihan lähde näppäimistöltä helposti sellaiset postaukset.

      Vastaa
  2. Hansku

    Hieno kirjoitus! Tätä asiaa olen miettinyt paljon nyt meidän pitkän harrastus/kisatauon aikana, miten se tyytyväisyys koiraan lähtee arjesta, kyllä se koira vaan sen tietää muuallakin jos et yleisesti siitä tykkää. Olen opetellut tykkäämään koiristani (näillä mennään kun ei jatkuvasti uusiakaan voi ottaa), ja ainakin Repellä ja ainakin agissa se alkaa näkyä. Ja täytyy kyllä sanoa ettei mun kumpikaan koira hyötyisi haukuttamisesta ennen treeniä, ainakin Repe vaan kuluttaisi itsensä loppuun. Nämä kun ei tosiaan ole lähelläkään niitä maleja…Toki kokeetkin voi ottaa maksettuina treeneinä ja oppimisen paikkoina (pakkohan se on kun ei tuloksiakaan ole millä juhlia… 😛 ), kun nyt jotenkin kykenisi olemaan koiraansa kohtaan reilu niin eipä ne tulokset nyt mitään merkkaa. Yhdessähän tätä opetellaan, koirat ja ihmiset. Päivittäin kuitenkin tulen siihen lopputulokseen, että on tässä yhdessä touhuttu ja koirat vaikuttavat tyytyväisiltä. Se kai kuitenkin loppuviimein on tärkeintä.
    Vitsi pitäskin päästä lenkille ja jutskaamaan. Mut mehän tullaan sinne sun kuvausstudioon tässä ihan kohta!

    Vastaa
    1. Tintzu Kirjoittaja

      Totta! Arjestahan se tunnetilan luominen lähtee, että koira tietää, kuinka paras se on just sulle. Mä olen kyllä niin surkea, etten pysty Pessille sen jokapäiväisten perseilyjen jälkeen olemaan aina iloinen, mutta kovasti tämä viikko on nyt helpottanut, kun Pessi oli Jannen matkassa. Vaikka Janne kyllä totesi eilen ensisanoikseen, että onkohan Pessi oikeasti kuuroutumassa, kun sen saa yllätettyä välillä ihan täysin. Mutta kuten sanottua, näillä mennään, mitä on annettu ja nehän just opettavat kuitenkin aina eniten. Jos pärjäät niiden kanssa, pärjäät minkä vaan kanssa. 🙂

      Tuo haukuttaminen on kyllä sellainen opeteltava juttu. Kiljulla se on kyllä opetettuakin, mutta selvästi se myös rakastaa sitä. Ipi opetettiin haukkumaan vasta nyt vanhoilla päivillä ja vihdoin se on oppinut, ettei se olekaan kuolemaksi käyttää välillä ääntään. Piikalle taas suurin työ on ollut hakea sitä rajaa, miten paljon voi haukuttaa, kun se on kuitenkin niin puhkikuluttavaa. Mutta sillä yhteisellä matkallahan tässä ollaan, viiden vuoden päästä voidaan osata toimia jo näidenkin kanssa. 🙂

      Milloin tuutte studioon? Ehdottomasti mennään lenkillekin kyllä sitten! 🙂

      Vastaa
  3. Heidi

    hyvä kirjoitus. Koira on juuri niin hyvä kun se uskoo olevansa 🙂

    Vastaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s