Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2015

Kaukojumppaa

Mitä me tehdään aamulla ennen seitsemää? Mitä me tehdään illalla viimeiseksi? Mitä on jumpattu koko saamarin alkuvuosi? No kaukojapa tietenkin. Ensin istu-seiso-istu-seiso-istu-seiso namitusta vaan ja koko ajan kyttään, kun takajalat elää omaa elämäänsä. Sitten yhtenä iltapäivänä meni hermot ja nillitin siitä viiden sentin sivuttaisliikkumisesta. Katos, kun koira ei enää suostunut tekemään istu-seiso-vaihtoja. Kun maahan-istu onnistui, niin onnistui taas istu-seisokin. Oli myös tarkempi, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi tarkka. Viimeisen kuukauden aikana on otettu vaiheittain mukaan myös seiso-maahan-seiso-maahan -vaihdot.

Viime viikolla otin mukaan kirjatreenin ihan vain kokeiluna ja huomasin, että Piika keskittyi paremmin, kun oli selkeä kriteeri, että takajalat pysyvät kirjan päällä. Pystyin itsekin ottamaan hieman etäisyyttä ja Birgittakin katsoi viikonloppuna kaukoja ja tuumasi, että ihan lähellä ollessani Piika menee vinoon ja liikuttelee siksi jalkoja. Niinpä otin yksin treenatessa videokameran avuksi näkemään, mitä siellä takajaloilla nyt tapahtuu, kun en vaan ymmärrä, miten voisin muuten nähdä, liikkuvatko jalat vaiko eivät. Ja niin, liikkuuhan ne.

Voi huokaus. Kyllä nämä kaukotkin taitavat olla jonkun hullun painajainen, joka on ihan vitsillä pitänyt saada tokoon liikkeeksi. Kai se on palattava edelleen niihin imutustreeneihin, vaikka ei nämä etene kyllä silläkään. Seuraavaksi varmaan joku heittää, että on koiran syvissä lihaksissa vikaa, kuten tarjottiin ratkaisuksi siihen, miksi Piika ei pysähdy A:n kontaktille.

Agilitya epiksissä

Viikonlopun vietin koirien kanssa kiireettömästi, kun Janne jäi Espooseen täksi viikonlopuksi. Jännä muuten, miten aina sataakin nuoskalunta reippaasti silloin, kun pitää yksin vastata lumitöistä. Katolta tullutta pakkautunutta lunta. Märkää lunta. Märkä kola. Lumen alla vettä ja koko ajan tiellä olevat koirat. Ja kun viimein saa pihan kolattua reilussa tunnissa, lunta alkaa satamaan uudestaan.

Lauantaina rosvosin säästöpossun ja käytiin Piikan kanssa osallistumassa Pop Dogin epiksiin Haukkuvaarassa. Eihän se mennyt ihan kuin strömsöössä. Jännä, jos olisi mennytkään. Tavoite oli kuitenkin testata, onko koira hallinnassa ja kyllä se siihen nähden oli, että kävi ihan todella kuumana jokaiselle radalle lähtiessä. Sen sijaan kummallakaan ei kestä pää noita kontakteja ja vähän on kyllä semmonen fiilis, että jaksaako niihin panostaa niin paljon kuin pitäisi. Tosi asia on, että jarrutan itse Piikaa ja sen etenemistä koko ajan ja tällä hetkellä tuloksen tekeminen kisoissa tuntuu ylipäätään mahdottomalta ajatukselta eikä pelkästään kontaktien vuoksi. Eikä toisaalta ole motivaatiota treenata niin paljoa kuin pitäisi. Meillä on kuitenkin muita lajeja, joissa ennemmin olisi tulostavoitteita tulevalle keväälle, joten miksi tuhlata energiaa agilityyn, joka näemmä onkin luisumassa ykköslajista toisille sijoille! Jotain hyötyä ollut siis tuosta Jatin haastajat-valmennuksesta, kun olen tajunnut, että se on ihan muille koirakoille tarkoitettu.

Epiksissä kisattiin alokasluokassa, joka vastasi mölli-1lk rataa. Piika tuli viimeisestä välistä keppejä pois – vissiin itsellä oli jo ajatukset seuraavassa esteessä ja koirakin kiirehti. A:lta hyppäsi alas – otettiin uudestaan ja taas uudestaan ja sitten Piika valitsi vielä putken väärän pään.

Konkariluokan rata vastasi 1-2lk:n rataa. Ensimmäisellä radalla Piikan piikkiin meni renkaan räjäytys – hyppytekniikkatreenit kutsuvat torstaina. Kepeillä itse möhlin, kun en uskonut, että Piika kyllä osaa keppikulmat, joten sössittiin sitten kepitkin. A:lle pysähtyi tällä radalla, keinulle myös, mutta puomilta rallatteli alas. Luovutin siihen. Uusintaradalla annoin Piikalle enemmän vastuuta ja keinulle asti mentiin ihan ok. Sitten Piika tulikin keinun maahan asti ja siinä hetki tuumittiin, mitäs tehdään ja päätin jatkaa. Puomille en enää vaatinut kuin pienoisen hiljentämisen loppuun, että päästiin ehjin nahoin radalta pois. Onneksi oli muuten ihan hauskaa, vaikka nuo radat osoittivatkin, että virallisiin kisoihin ilmoittaminen oli ihan rahanhukkaa. Tosin. Aina on se mahdollisuus, että Hanna saakin Ipin lisäksi toisen koiran ohjattavakseen… 😉

Lauantai-iltana kuvailtiin vielä Piikan lauman uusintatulokasta ja Piika olikin tästä tyypistä nyt ensitutustumisellaan ihan ihmeissään positiivisella tavalla. Ei sitä tyyppiä voinut silmistään laskea ja olikin vähän haastavaa ottaa yhteiskuvat lopuksi Piikasta ja Nitasta, kun Piika tuijotti tätä tyyppiä ja Nita nakkia.

Näissä kuvissa siis saksan ihmeet Suomelle: Piika (melkein 4 vuotta) ja tätinsä Nita (melkein 9 vuotta), Alice ja Kalisha vom Skuddenhof.

Oman Elämänsä Supermalli

Toisinaan en voi kuin hämmästellä. Tuttu juttu, että Pessi pelkää aina ja kaikkea. Pari viimeistä aamua olen todistanut sen umpihangessa rämpimistä tontin perimmäiseen nurkkaan sisälletuloa, tuulta tai omaa päätään pakoon. Ja sitten piti saada pari studiokuvaa, kun studio oli vielä pystyssä. Pyysin Pessin kuvattavaksi ja mitäpä se ei tekisi lussupallofetississään. Kun se on pari iltaa pemmastanut eteisessä treenikassilla yrittäen kaivaa lussupalloja treeniliivin taskusta, oli koira äärettömän onnellinen, kun vihdoin pääsi edes tuijotusetäisyydelle pallosta. Ehkä voisi koskeakin palloon?

Maailman typerin idea oli tietysti yrittää kuvata Pessi ja Piika olkikorissa. Ei Pessin mielestä tosin. Se Rakasti koria. Täydestä sydämestään. Jos vain sai samalla tuijottaa palloaan. Kävipä välillä omatoimisestikin tarjoamassa korissa istumista, jos sillä vaikka pääsisi kosketuksiin pallon kanssa. Piika sen sijaan  i n h o s i  koria. Syvästi. Se oli Maailman Pelottavin Juttu. Ota siinä sitten kuvia, kun toinen nauraa koko naamallaan ja toinen istuu korvat liiskassa osoittaen, kuinka syvästi vihaa olotilaansa. Piika nyt tunnetustikaan ei ole mikään Oman Elämänsä Supermalli, kuten Pessi selvästi on. Ipi ei suostunut tulemaan lähellekään kuvauksia koriin joutumisen pelossa.

On se hyvä, että koira on edes yhdessä asiassa hyvä. Näyttää kauniilta ja nauttii poseraamisesta. Pessi ❤

Jakson viimeiset agit

Piika_2015_02_17_tekniikkapätkä0001

Jakson viimeinen agikerta oli tiistaina. Luvassa oli hieman tekniikkapätkää, koska meitä oli sen verran vähän tulossa treeneihin. Sanoisin, että Piika kävi kuumana. Pari kertaa alusta menikin siihen, että päästiin vain kolmoselle ja sen jälkeen koira lähti kenttää kiertävälle radalle – minun ohjausvirheistäni johtuen. Yllättävän vaikeaa taas saada linjaus 2-3 väliin niin, ettei koira ollut putkessa tai takaakierrossa tai jossain ihan muualla. Mutta sitten kun onnistui, mentiin koko rata nollalla läpi. Pelastellulla nollalla, mutta nollalla kuitenkin. Treenattiin vielä 1-8 välejä siistimmiksi ja lopulta kaikkiin onnistui todella tiukka ohjaus niin, että Piika oikein nuoli siivekkeitä. Koska meitä todellakin oli vähän, otettiin vielä toinen kierros ja tällä kertaa hiottiin 8-14 pätkää. 11-13 oli todella vaikea saada niin, ettei Piika tehnyt hirveitä kaarroksia joko 12 tai 13 hypyn jälkeen. Hannakin kokeili, mutta Piika oli enemmän Hannassa kiinni kuin minun kanssani. Parasta oli kyllä se, että saatiin linjoja paremmiksi kautta radan ja Piikan irtoaminen 14 putkeen oli huikea joka kerta. En joutunut oikeastaan keskiradalta poistumaan, kun se oli jo putkessa.

Itsenäisesti treenasin vielä A:n kontakteja. Nyt muistin nostella jalkoja ja ei tällä enää saanut Piikalle tehty kommervenkkejä. Nyt suurin kompastus oli minun pysähtyminen ja siitä liikkeelle lähtö niin, ettei Piika saanut asiaan reagoida. Viikon päästä on loma. Silloin treenataan tätä ja paljon! Lopuksi vielä leluun hetsausta Oilin neuvoilla ja Piika osoitti todellakin olevansa agikentällä. Sivussa oli pari hyppyä kaarevassa linjassa minikorkeuksilla ja vissiin 4/5 kerrasta Piika kaahasi lelulle hyppyjen kautta. Ja ehti ennen mua, vaikka lähdin puolesta matkastakin välillä. Oisinko kerran saanut lelun ennen sitä. Piika piti huolen, että toiste en saanut.

Kotona on tehty kaukoja ja vaan leikitty. Päätin eilen, että hissijumpat on nyt jumppailtu ja nyt aletaan miettimään oikeasti, mitä niissä kaukoissa tehdään. Rintamamiestalo-kirjasta on moneksi ja sen päällä on kaukoiltu. Pari virhettä ja sen jälkeen olen voinut itse ottaa etäisyyttä ja jalat pysyvät nakutettuna kirjan päällä ja ylös(seiso)-taakse(istu) alkaa olla hanskassa. Seuraavaksi sitten ylös-down-käskyt haltuun ajatuksen kanssa. Voidaanko oikeasti saada voittaja kevääksi koekuntoon?

Huotarin Oilin opissa

AAA-3009

Ystävänpäivää vietettiin Piikan kanssa Huotarin Oilin tokokoulutuksessa, joka järjestettiin Haukkuvaarassa. Myöhästyin hieman aloituksesta, kun heitin Piikan aamupäiväksi Raisalle hoitoon, joten tulla tupsahdin paikalle kesken treenien.

Paikalla oli eri tasoisia koirakoita, osa keskittyi ihan perusteisiin, osa teki jo voittaja-evl-liikkeitä. Hirveästi ei sitten kiinnostanut alempien luokkien koirakoiden ongelmat, mutta sivusilmällä niistäkin tuli seurattua parhaita vinkkejä. Sen verran ehkä oma ihanne nykyisin esimerkiksi seuraamisessa on tarkentunut, että vähän jäi kaikissa seuraamis- ja sivullaoloharjoituksissa kaihertamaan koirien huono vire. Toki tokossa ihanne on eri kuin tottiksen puolella, mutta kuitenkin…

Seuraamisessa Oili korosti kriteereitä palkkaukseen ja palkkaamattomuuteen. Koiralle tulee olla mustavalkoinen, mistä se saa palkan ja mistä ei. Käännöksissä koiralle täytyy aluksi antaa mahdollisuus onnistumiseen, jotta se tietää, mitä siltä haetaan. Käännöksiä voidaankin helpottaa antamalla vahvistava ”seuraa” -käsky pari askelta ennen käännöstä, jolloin koiralla on mahdollisuus korjata perusasento ennen käännöstä ja pysähdystä. Jos seuraamispaikassa on väljyyttä, lelua voi pitää vasemmassa kädessä koiran ulkopuolella. Kun koiralta on kielletty leluun koskeminen ja suora huomioiminen, koira alkaa väistää lelua ja tiivistää seuraamista sen kautta.

pallo

Treenien yhteydessä tuli esille sekin, että koiralla olisi hyvä olla erillinen ”lepo”-käsky, jolla se rauhoittuu makaamaan paikalleen, kun sitä tarvitaan. Lonkalla ja kyljellä saa olla, kunhan ei kelli selällään tai haistele. Jos paikkamakuu-käskyä käytetään tällaisessa tilanteessa, se menee herkästi pilalle muuttuen levottomaksi.

Oili korosti myös sitä, että on tärkeä miettiä, miten esittelee liikkeet koiralle ensimmäisiä kertoja. Koiran mielentila on tärkeä, koska se jää koiralle mieleen heti ensimmäisistä treeneistä alkaen ja myöhemmin koira helposti palaa siihen mielentilaan. Voi siis miettiä, haluaako koiran kävellen vai täysillä juosten ruutuun heti alusta lähtien ja miten haluttuun lopputulokseen päästään heti ensimmäisistä treeneistä alkaen.

Ryhmäliikkeissä tehtiin ensin tiiviissä ympyrässä paikkamakuita ja -istumisia. Sitten koirat selät vastatusten tehtiin kaukoja ja lopulta nenät vastatusten ringissä kaukoja. Tämä oli vaikein juttu meille. Suoralla näköyhteydellä Piika toimi hienosti, mutta jos välissä oli yhtään ihmisiä, Piikalle oli vaikea keskittyä ja vaikka se yritti mua bongailla katsellaan, häiriö välissämme oli liikaa. Lopuksi tehtiin uuden evl:n mukainen paikkamakuu koirat rivissä. Jätettiin koirat istumaan ja vuorotellen käskettiin maahan. Piika taisi ekalla kerralla tarvita kaksi käskyä maahanmenoon ensimmäisessä treenissä, toisella kerralla meni painokkaalla käskyllä hitaasti maahan. Paikkamakuun lopuksi koirat kutsuttiin luo vuorotellen. Piika oli jonon toiseksi viimeisin koira, kunnes pari koiraa ennen sen vuoroa koira lähti toisen perään ja hieman rähäkkää siitä syntyi, jolloin Piika lähti kaikki karvat pystyssä poliisiksi paikalle. Tiukalla käskytyksellä takaisin ja suoraan riviin uudestaan. Tuli kutsusta luo vähän varovaisesti. Uusintakerralla sitten taas jonon viimeisimpien joukossa ja tällä kertaa otin sivuttaisaskelen taaksepäin ja kutsuin Piikan luo iloisesti ja nyt se tuli hyvällä vauhdilla.

tunnari

Piikan kanssa keskityttiin pääsääntöisesti tunnariin. Jo aiemmin olin seurannut koirakkoa, jolle laitettiin paljon kapuloita aaltoilevaan riviin. Ideana se, että kun kapuloita on paljon, koira näkee parhaimmaksi tehdä tarkkaa työtä ja löytää kerralla oma. Voidaan myös ottaa vain pari kapulaa, oikea ja väärä ja tehdä hajuerottelua niillä.

Piikan kanssa aloitettiin tunnariurakka tekemällä kaksi tunnaria, kuten kotona on tehty. Viikon aikana olin huomioinut, että Piika teki tarkempia tunnareita, jos kapulat olivat selkeissä muodostelmissa. Jos kapuloita oli sikin sokin, homma meni helposti häsäämiseksi. Niinpä tehtiin kaksi ympyrätunnaria, joissa ensin oma oli takana sivulla ja toisessa heti alussa. Ennen kapuloita laitoin pari jarrunamia ja palkkana oli kissanruokaa kupissa. Tietysti, siis tietysti(!) Piika teki oikeat tunnarit hienoilla haisteluilla kummallakin kerralla. Oili oli onneksi eläinkokeiden kannalla, joten kokeiltiin seuraavaksi hujan hajan olevia kapuloita, joiden sekaan Oili sekoitteli mm. ruutumerkkejä jne. tavaraa. Tällä kertaa häsääminen näkyi ja Piika nosti ensin väärää kunnes haisteli oman ruutumerkin alta. Toisella yrittämällä onnistui heti ensimmäisellä kerralla oikean nosto, mutta tällä kertaa Piika taisi jäädä mörköilemään sisään tullutta henkilöä, mutta ei missään välissä laskenut oikeaa kapulaa suustaan tuijottaessaan laidalla kiertävää ihmistä. Lopulta palautti kapulan mulle katse edelleen ihmisessä. Niin Piikaa…

Seuraavaksi Oili esitteli meille pelin, jota voidaan pelata kotona keittiössä. Tämän pelin avulla voin huomauttaa Piikalle, kun se ei haistele tai keskity. Kapuloista tehtiin tiiviitä muodostelmia. Kaikenlaisia kuvioita ja päällekkäinkin kapuloita pinoiltiin jättäen oma alimmaiseksi niin, että se oli kuitenkin otettavissa. Selvästi huomasi, että aluksi Piika nosteli mitä vain palkan toivossa, mutta samalla kesti myös paremmin sen, ettei sillä satunnaisella nostolla löytynytkään omaa ja pystyin asiasta huomauttamaan. Jarrunameilla keskittyminen parani ja omakin löytyi hyvillä haisteluilla. Mitä olen pari kertaa tätä testannut koulutuksen jälkeen, idea alkaa löytymään selvästi ja Piika tykkää tästä pelistä kovasti.

Tunnarin palautusvauhdistakin keskusteltiin ja Oilin mielestä sitä on epäolennaista miettiä, koska pääasia on kuitenkin se, että koira löytää oman ja palauttaa sen. Ihan sama, tuleeko se takaisin ravilla vai laukalla. Vauhtia palautukseen voi hioa piilottamalla pelkkää omaa pidemmän matkan päähän ja palkataan sitten laukasta, kun koira on innokkaimmillaan tulossa luo. Pääasia, ettei tätä yhdistä koskaan tunnariin.

Oilin kanssa mietittiin myös nopeuden saamista Piikalle, kun kissanruoka kupissa ei motivoinut tarpeeksi palautusvauhtiin. Kokeiltiin sitten kuolleeseen leluun hetsausta ja tämä toimikin yllättävän hyvin. Aluksi Oili piti Piikasta kiinni ja hetsasi kevyesti taaksepäin vetämällä juuri ennen vapautusta, itse menin puoleen matkaan koiran ja lelun välille, laskin kolmeen ja kilpaa koiran kanssa juostiin palkalle. Pari kertaa ehdin napata lelun ennen Piikaa ja sen jälkeen on vähän niin kuin ollut turha toivo. Koira alkaa nykiä jo ykkösen ja kakkosen kohdalla. Tätä voidaan käyttää ruutuun vauhdin saamiseksi sekä luoksetulossakin. Aluksi tämä pitää kuitenkin tehdä irrallisena valmiiksi ilman koeliikkeitä.

Lopuksi Oili totesi, että ei Piika taida niin pehmeä olla, kuin annan ymmärtää. Hänen mielestään se on jopa kohtalaisen kova koira, koska yhtään se ei tuntunut paineistuvan treenien aikana ja lähinnä vain nosti itseään koko 45 minuutin ajan, mitä tehtiin. Ja alla oli vielä puolen tunnin yhteistreeni, jolloin oli jo syöty maha täyteen makkaraa. Oili myös  tuumasi, että Piika tarvitsisi jännitystä treeneihin. Aina jotain vähän uutta ja kivaa ja jännää, ettei muutu puisevaksi treenit.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin koulutuksesta ihan hirmuisesti. Tämä oli meidän eka tokokoulutus varmaan pariin vuoteen ja ehdottomasti paras Piikan kanssa käymäni koulutus! Vaikka aluksi olin skeptinen, mitä saada treeneistä irti, sain lopulta omista treeneistämme enemmän kuin koskaan olen oppinut, kun olen koiran kanssa osallistunut koulutuksiin. Siistiä, että maaliskuussa päästään Oilin oppiin toistamiseen!

Vuoden Koiranomistaja -palkinto jaettu!

Ja Vuoden Koiranomistaja -palkinto menee Jannelle jo heti helmikuussa. Ainahan sitä jotain jää, kun kulkee viikottain tuota Espoo-Lievestuore väliä. Tällä kertaa jäi pukupussi… ja Kilju. Pihalle. Yksin. Tunniksi. Janne ehti Hartolaan asti ennen kuin soitin perään, että jäikö jotain…

Raisa vielä nauroi, että kuuli, kun kysyin Jannelta sen lähtöä tehdessä, missä Kilju on ja vastaus oli, että kontissa.

Oli pieni tyrmistys, kun Raisa tunnin päästä teki lähtöä, avasi oven, ja Kilju tuli sisälle. Tuijotettiin sitä molemmat hetken aikaa ja sitten EI VITTTTTT!!!! Onneksi Kilju on niin Jannelle tehty koira, ettei sitä hetkauta tommoiset pienet unohdukset ollenkaan. Tyytyväisenä oli hengaillut pihalla koko ajan eikä edes riskannut sisään, kuten normikoirat tekisivät. Ja me kun oltiin koko ajan puhuttu, että pitäisi joskus ottaa Kiljusta ja Råtasta yhteiskuva. Niin vähän me tiesimme…

Arjen pieniä iloja ja #*%*&#-tunnari!1!

Kevään tuloa ei voi estää. Ysitiellä on jo ollut päivisin satasen nopeusrajoitus. Liikennevirta kulkee siis jo kahdeksaakymppiä talven 60km/h jälkeen. Töihin lähtiessä alkaa olla jo valoisaa – varsinkin jos nukkuu pommiin joka aamu, ja kotiin tullessakin riittää vielä valoa kuvailla pihalla. Tämän postauksen kuvat ovat eiliseltä klo 16.30 jälkeen otettu.

Pässi on viihtynyt tämänkin viikon Espoossa. Tiistaina se oli päässyt Kiljun treeneihinkin mukaan ja Janne oli ostanut tarkoituksella nakkipaketin mukaan. Pari nakkia oli ottanut lenkille mukaan ja palkkaillut koiria luoksetulosta. Autolla oli pistänyt Pessin konttiin ja treenannut Kiljulla. Kun oli ollut palauttamassa Kiljua konttiin, Pessi oli löytynyt etupenkiltä tyhjän nakkipaketin kera. Kerrankos sitä ruoan perässä viitsii tunkeutua kontista verkon läpi etupenkille! Mutta oli Janne jo viime viikolla pistänyt merkille, ettei Pessi taida ihan kaikissa tilanteissa olla enää se penaalin terävin kynä. Oli muutaman kerran saanut Pessin kiinni siitä, ettei koiralla selvästikään ollut mitään havaintoa ympäröivästä maailmasta tai annetuista käskyistä. Ja sehän ei todellakaan ole Pässille tyypillistä, on se sen verran terävä koira.

Kun nyt ei tarvitse Pässin lenkityksestä huolehtia, olen kicksparkkaillut Ipin ja Piikan kanssa kunnon kohotusmielessä. Helposti selvitään 30-45 minuutilla reilun viiden kilometrin lenkeistä. Arvioiden mukaan normaalisti tuollainen 6-7 kilometriä potkutellaan Liepeen kaduilla. Kaikkeni olen yrittänyt, että Ipin saisi höynäytettyä vetämään, mutta ei se vaan lähde. Niinpä Ipi on ravaillut Piikan rinnalla ja Piika sitten kyllä vetää. Pääsääntöisesti mennään kevyellä ravilla koko ajan, mutta laukkavetopätkiäkin otetaan maaston mukaan. Pääsääntöisesti kaikkiin ylämäkiin pyrin vedättämään, alamäetkin Piika haluaa painatella reipasta tahtia. Ihan huippua ja yhä pidemmässä ravissa Piika pysyy mukana eikä helposti vaihda enää laukalle!

Arjessa meno näyttääkin sitten tältä:

Tällä viikolla on yritetty vääntää myös tunnaria Piikan kanssa. Maanantaina onnistui viidennellä. Tiistaina ei ollenkaan varmaan seitsemästä toistosta ja keskiviikkona teki kaksi tunnaria, kaksi onnistunutta tunnaria. Syy, miksi innostuin näitä nyt vääntämään on tietysti se, että lauantaina ollaan menossa Huotarin Oilin koulutukseen ja pitäisi olla jotain hajua liikkeen nykytilanteesta, että saadaan konkreettiset avutkin.

Suurin ongelma Piikalla on tunnarikapuloiden maistelu ja/tai kapuloiden kunnoittamattomuus. Pääsääntöisesti se leväyttää kapulat miten sattuu joka ilman suuntaan, haistelee ja eritoten maistelee ja tuo oman. Tiistaina teki myös sen, että otti väärän kiireessä, maisteli sitä puolessa palautusmatkassa, kääntyi ympäri ja nosti oikean, jonka palautti – ja teki tämän parikin kertaa. Eilen sitten teki onnistuneet niin, että käytiin ensin 45 minuutin kelkkalenkki, sitten annoin Piikan torkahtaa puoleksi tunniksi ja samalla annoin Ipille ruoan (joo tiedetään, että liian aikaisin lenkin jälkeen, mutta kukaan ei vaan jaksa kuunnella Ipin mahan kurinaa silloin kun se sen aloittaa ja eilen aloitti lenkin jälkeen) ja jätin Piikan miettimään, miten ansaita oma ruokansa. Kovasti paikkamakuuta tarjoili. Kapulat asettelin pysyyn riviin ja alkuun ja pariin ekaan väliin laitoin jarrunameja. Nosti oman kapulan jarrunamien syönnin jälkeen ja sen jälkeen kävi vielä muut kapulat läpi nenällään ennen oman palautusta. Toisella kierroksella kapulat olivat väljässä ringissä ja jarrunamit olivat ennen rinkiä ja sen keskustassa. Oma nousi hyvin ja nyt ei tarvinnut edes vääriä haistella vaan palautti samantien. Piikasta kyllä näkee, että tietää, kun tuo oman. Vapauttaa itse itsensä palkalle samantien annettuaan oman. Väärän tuotuaan lähtee samantien hakemaan omaa saadakseen palkan. Toivon totisesti, että viikonloppuna saadaan tähän jotain pätevää korjaussarjaa. Ehkä tehdään myös ruutua tai kaukoja myös.

Agilitya viikkotreeneissä

Agilitypainotteinen viikkomme jatkui tiistaina viikkotreenien merkeissä. Saatiin liikkua vähän enemmän, kun vuorossa oli kiva rata, jolla edettiin koko ajan. Sehän siinä haasteellisinta tietysti olikin.

Piika_2015_02_10_ratatreenit0001

Piika meinasi kirjaimellisesti lähteä lapasesta heti aluksi, kun moikkasi koko porukan hyppimällä iholle asti. En tajua, miten noin pääsee AINA tapahtumaan. Kaiken lisäksi se vielä päätti pompata kentän laidalla olleen matalan keinun päälle. Eikä muuten tosiaankaan pompannut sille päälle, joka oli alhaalla vaan tietysti sille, joka oli ylhäällä. Ryminällähän se tuli alas, mutta eipä tuntunut missään. Eikä muuten haitannut pätkääkään.

Ratapiirustukseen on piirretty ohjaajan linja. Otin Piikan vastaan toisen ja kolmannen hypyn väliltä ja suurin haaste oli tässä saada Piika hyppäämään 2. On vissiin jokunen tovi siitä, kun on näitä muistettu treenata. Päällejuoksuun se sen sijaan tuli mukavasti ja kiihdytteli putkeenkin. Vitoselle sain tehdä aika reippaan vastakäännöksen niiausten kera ja johan alkoi oikea linja löytymään. Kepit löytyivät vaivatta ja virheettömät suoritukset, vaikka tein persjätöt ennen seiskahyppyä. Ensimmäisellä kerralla linjaus jäi tekemättä, mutta toisella tultiin jo ihan hyvällä linjalla esteisiin nähden. Sitten olikin pieni irtoamispätkä ja auttamattomastihan mä jäin tuossa jälkeen, joten Piika teki hyvät A:t tällä kertaa. Olisi tietysti voinut muistaa tässä treenata omaa liikkumista jalat kattoa kohti laittaen, mutta sen unohdin. Sen sijaan palkkasin kyllä kovasti A:n alasmenolta ja kerran tehtiin niin, että Hannakin palkkasi sinne. Kokonaisuutena A suoritettiin vain radalla, noita palkkauskertoja otin vain alasmenolle kiipee käskyttäen.

Meille radan haastavin pätkä oli tuo 11-15. Liikkuva valssi sentään onnistui suurimmaksi osaksi, mutta oikean rytmityksen löytyminen tuolle 13-14 pätkälle oli vaikeampaa. Helpompaa tietysti olisi, että Piika tulisi helposti välistäveto-ohjaukseen, mutta kun ei, niin se pieni pideäte vei sitten taas niitä sekunteja, että ehdin tyrkkäämään takaakiertoon 15:lle. Mutta kyllä siinäkin onnistuttiin ja kun heti perään epäonnistuttiin, tajusin kyllä, missä meni vikaan. Pieni tuntuma alkaa löytymään pitkän tauon jälkeen agilityyn! Ainakin tämän kerran perusteella! 🙂

Sitä vain jäin miettimään, kun tokihan näihinkin treeneihin mahtui yksi missattu kontakti. Piika tuli sentin yli puomin alasmenolta ennen kuin pysähtyi. Luulen, että olisi kyllä  pysähtynyt, jos olisin käskyttänyt kovemmin, mutta olen nyt pyrkinyt siihen iloisempaan kontaktiin. Joten otettiin sitten uusiksi 15-16 ja saatiin onnistunut kontakti puomille. Toki tähän sitten kai tuli tehtyä taas se vireen lasku (vaikkakaan ei siltä tuntunut ja takaakiertohypyn kautta mentiin kontaktille), mutta sitäpä jäinkin sitten pohtimaan, miten näihin missattuihin kontakteihin pitäisi suhtautua? Jättää palkkaamatta epäonnistunut, mutta kehua ja ottaa uusiksi ja palkata onnistuneesta bileiden kera vai jättää tekemättä kokonaan korjaussarja, jos se kerran laskee vain koiraa? Miten epäonnistunut sitten korjataan?

Selittelyn makua valmennuksessa

Sunnuntaina meillä oli Piikan kanssa JATin valmennuskerta Haukkuvaarassa. Alkajaisiksi käytiin läpi kuulumiset viimeisten kuukausien osalta. Selitelyksihän se meni, miksei olla treenattu…

10946453_1540358309547295_1722693950_n

Olisi ollut helpompi myöntää olleensa laiska, tyhmä ja saamaton kuin että meni sitten selittelyksi, kuinka tammikuun viikkotreenit osuivat aina pakkasjaksolle, kuinka autot hajoilivat, kuinka pitää lämmittää taloa, kuinka ei jaksa ajaa edestakaisin 30 km:n matkaa klo 22 illalla päästäkseen lämpimään treenaamaan ja eritoten, kuinka rahatilanne on täysin olematon kaiken säädön jälkeen, jotta ei vain ole varaa maksaa edes yhtä 50e:n vapaakorttia.

Piika_jatvalmennus_2015_02_08

Treenin aiheena oli kontaktit kisavireessä, lisäksi oli helpompi radanpätkä ja vaikeampi radanpätkä. Näistä kolmesta sai valita 1-3 suoritukseensa. Muut taisivat vetää sen kolme vähintään. Piikan kanssa päästiin 17 estettä. Syynä A) en luottanut koiraan, B) en luottanut koiran irtoamiseen, C) en luottanut koiran esteosaamiseen. Niinpä irroteltiin sitten putkeen vähän liian läheltä ja kepeille niistämään ehtiminen tuotti vaikeuksia. Kontakteilla kuulema oioin enkä yrittänyt edes tehdä kisanomaisia (enkä yrittänytkään, kun treenitaukoa oli niin turosti), kun palkkailin koiraa. Jäätiin sitten kiinni A:lle ja kun tuli vähän sen suuntaista palautetta, toinen treenivuoro käytettiin A:n konkreettiseen läpikäymiseen, miten sitä vahvistetaan laskematta koiran virettä.

Lähdettiin paikan vahvistamisesta yhdistäen oma liikkeeni A:lla pysymiseen. Käskytin Piikan sivusta suoraan A:n alasmenolle ja paikallani hirmuisesti yrittäen jalkojani nostella ylöspäin liikkeen tunnun saamiseksi testattiin Piikan kontaktilla pysymistä. Tämä nyt vielä onnistui ja Piika sai palkkaa aina, kun katsahti muhun ja kehuin sitä -> A:n edessä olevalta apuohjaajalta palkka koiran eteen maahan. Seuraavaksi yhdistettiin paikallaan juokseminen omaan niin kutsuttuun juoksupyrähdykseen, mutta Piikan piti pysyä kontaktilla. PITI, ei pysynyt. Hieman helpotettiin ja kun ymmärsin, miten annan käskyt, milloin kehun milläkin sanalla, milloin juoksen, milloin olen hiljaa ja milloin saan kutsua koiran pois, alkoi homma luistamaan. Nopeasti Piika hiffasi asian enkä sen jälkeen saanut sitä enää pois kontaktilta vaikka kuinka riehuin. Tätä pitäisi nyt sitten vahvistaa oikeaoppisesti, niin ehkä mentäis tässäkin asiassa eteenpäin niin, että Piika vain nostaisi virettään A:lla, mutta silti pysyisi siellä. Saahan nähdä, meneekö taas selittelyksi. Listahan tuossa ylempänä olisikin jo valmiina. Kannattaisko kuitenkin heti aluksi tunnustaa olevansa laiska tyhmä ja saamaton? Ei ole ihan meidän juttu tällaiset valmennukset, joissa pitäisi mennä eteenpäin, kun ei mennä.

Sen yritin muistaa koko valmennuksen ajan, että vaikka tuli valituksia vähän joka asiasta ja kaikki, mitä tein, oli väärin, olin kuitenkin Piikaan tyytyväinen ja se kyllä sai tuntea olevansa maailman paras koira. Koska kuten Janne edellisen blogikirjoitukseni lyhyesti tiivisti, tunnetila on se treenien tärkein asia. Jos koiran tunnetila on korkea, treenit vievät sitä eteenpäin. Jos tunnetila on huono, treenit voivat pahimmassa tapauksessa olla askel taaksepäin. Harjoittelua tuo silti vaatii, että vaikka itse kokee olevansa todella huono, koiralle pitää se positiivisuuden välittyä. Uskon ja toivon, että siinä sentään onnistuin sunnuntaina.

Tietääkö koirasi olevansa maailman paras?

Viikonloppuna jäi mieltäni kaihertamaan treenikaverin lausahdus: ”Kauheen pitkät treenit sä vedät, eihän tuo koira enää mitään jaksa.” Jannehan toki komppasi vierestä: ”Älä nyt, et ole nähnyt niitä treenejä, mitä tuo koira joutui tekeen puolivuotiaana.”

Tuntuu varsin turhalta selitellä belgieläinten rauhattomassa maailmassa, että kun tämä koira ei ole belgi. Ei se ole malinois. Se on bordercollie. Kaiken lisäksi se on hyvin rauhallinen bordercollie.

Ei pitäisi, mutta kyllähän nämä tällaiset keskustelut jäävät aina kaihertamaan. Varsinkin kun tuntuu, että ne käydään aina uudelleen ja uudelleen jokaisen uuden treenikaverin kanssa. Sitä alkaa oikeasti ajattelemaan, miten huono kouluttaja olenkaan ja miten huono koira minulla on, kun tästä aina kohdallamme keskustellaan. Kaiken lisäksi vielä syvästi inhoan tuota selittelyä, mutta kun ei tämä ole sitä tätä tai tuotakaan. Mutta mitä muutakaan voisi siinä tilanteessa sanoa, kun treenikaveri selvästi kaipaisi koiraani Sitä Jotain paljon enemmän. Sitä Jotain, mitä koirani ei mitenkään päin ilmennä eikä tule koskaan ilmentämäänkään.

Törmäsin tällä viikolla blogimaailmassa surffaillessa Sophia Backlundin kirjoitukseen hevosen kouluttamisesta. Tuon kirjoituksen voi lukea mielestäni hyvin myös koiran koulutuksen kautta. Koiran koulutuksestakin on olemassa toinen toistaan hienolta kuulostavia teorioita. Käytännössä koiran kouluttamisen oppii kuitenkin vain kantapään kautta kokeilemalla. Osalle kouluttajista teoriat toki koiramaailmassakin toimivat tukena, mutta komppaan Backlundia siinä, että kyllä parhaiten koirienkin kanssa pärjää, kun oppii lukemaan ja tuntemaan koiransa. Menee sen fiiliksen mukana ja haluaa tuntea, kuinka koira tekee oikein, on aktiivinen ja mukana jokaisella solullaan ja siltikin rento.

Jäin pohtimaan Backlundin blogikirjoitusta. Mitä luultavimmin treenikaverille ei välity fiilis, että koira olisi aktiivinen, rento ja mukana tekemässä – jopa esiintymässä, jos kommenttina on treenien jälkeen, että liian pitkän treenin teit. Tuskin olen itse ollut rento eikä rento fiilis ole välittynyt myöskään koiralle/-sta, mikä on omiaan pilaamaan koiran luottavaisuuden ohjaajaan. Vaikka kuinka yrittäisi olla reilu koiraa kohtaan, etenkin noissa tilanteissa, kun opettelee uutta ja on yhtä pihalla treenistä kuin lumiukko, ei vain kykene erottamaan, mikä treenissä on koirasta johtuvaa ja mikä itsestä johtuvaa. Liian usein tulee tuskastuttua koiraankin, vaikka kuinka tuskastuisikin itseensä ja omaan kädettömyyteensä. Eihän koira mitään väärää ole tehnyt!

Eniten jäin kuitenkin pohtimaan Backlundin kirjoituksen perusteella sitä, tuntevatko koirani olevansa maailman parhaita? Olenko osannut tukea niitä niiden kasvussa niin, että tuntemalla koirani heikkoudet ja vahvuudet olen pystynyt vahvistamaan koirieni itseluottamusta niin, että ne uskovat itseensä ja antavat aina kaikkensa pyytäessäni? Aluksi ajattelin, että no tottakai. Mutta sitten totesin, että Pessin kohdalla olen kyllä epäonnistunut. Se koira tekee, mitä haluaa ja vain siksi, ettei se muuten saisi tehdä mitään. Luottamuspula on syvällä ja hiertää aina välejäni Pessiin. Ipi taas. Siihen suhteeni on niin monisäikeinen, että viiden vuoden takaisesta ”mali, joka asuu samassa talossa” on tullut harrastuskaveri ja viimeisen vuoden aikana käytännössä koirani. Koirani, jonka kanssa paras suhde on tiukka välinpitämättömyys kotioloissa. No, mutta kyllähän nyt ainakin Piikalla on hyvä itseluottamus ja suhteeni siihen on hyvä? Onhan se kuitenkin ainoa koira, josta oikeasti pidän ihan tosissaan. Koira, joka on parasta tässä ja nyt.

Mutta miksi tuo niin kutsuttu hyvä suhteeni ei näy koiraan treenikentillä? Ehkäpä siinä on se peiliin katsomisen paikka myös. Koirilla, kuten meillä itsellämmekin on niitä huonoja päiviä. Aina ei vain jaksa. Ja nuo päivät pitäisi osata erottaa treenatessakin. On ihan turha itse päättää, että tänään tehdään pidemmät treenit, jos koira ei vain jaksa. Toisena päivänä se voi jaksaakin. Koiranlukutaito korostuu entisestään, jotta pystyy olemaan reilu, oikeudenmukainen ja selkeä. Niin koirakin haluaa antaa kaikkensa. Ja itse asiassa, niinhän Piikakin antoi kaikkensa viikonlopun treeneissä. Minä vain vaadin siltä lisää. Liikaa siihen tilanteeseen nähden. Se ei ole malinois. Jos selittelen sitä muille, miksi haukutan sen puhki heti suunnittelemieni pidempien treenien aluksi ja leikitän leluilla, vaikka tiedän, että nakkitreenillä se tekee innokkaasti ja jaksaa pidempään.

Näin sitä vain huomaa, että vaikka kuinka sitä luulee jo tietävänsä, miten kouluttaa koiransa, tiputus maanpinnalle on kivinen ja lyhyt. Yksi blogiteksti sopivaan saumaan ja kabuum, tunnustettava on, että kehittymistä olisi yhä edelleen. Tarvitseeko nyt enää puhuakaan noista Piikan kanssa käymistämme kokeista? Kokeista, joissa se on joutunut kohtaamaan tasolleen liian vaikeita tehtäviä, joista ei sitten olla suoriuduttu kuivin jaloin. Ne ekat tokokokeet, se eka jälkikoe… Backlund on niin oikeassa sanoessaan, että tämä vetää hevosen itsetunnon alas. Niinhän siinä käy koirankin kanssa. Mikään ei ole tehokkaampi tapa opettaa koiralle, että kisaaminen on epämiellyttävää kuin mennä keskeneräisellä koiralla kokeeseen. Tärkeintä kuitenkin olisi mennä kokeeseen näyttämään, kuinka hyvä koira on suoriutuessaan annetuista tehtävistä, ei kuinka huono se on.

Kyllä näen tässä kehittymisen paikan. Toivottavasti jatkossa koirani, tai edes Piika, voisi tuntea olevansa maailman paras. Sehän on vain minusta kiinni. Tietääkö Sinun koirasi olevansa maailman paras?