Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2015

Vian ei tarvitse olla suuri, kun se on korvien välissä

Jonkin aikaa olen jo pohdiskellut, onko Pessi menettämässä kuulonsa? Ahne, ahneempi, Pässi. Ja silti se ei ala syömään OLE HYVÄn kuultuaan. Jokin ilta sitten huomasin, että se katsoo muista mallia. Se on aina kaikessa muita jäljessä. Jos sanon OLE HYVÄ ohimennen katsomatta Pessiin, se ei ala syömään ennen kuin vilkaisen sitä ja toistan luvan. Aamuruoalla se on aavistuksen muita jäljessä kupille mennessään, se on alkanut vilkuilla kasvojani ja se vilkuilee muita, kun ne ryntäävät kupilleen. Ovatko nämä niitä ensimmäisiä merkkejä? Miksi se kuitenkin reagoi pelottaviin ääniin?

Viime viikkoina on ollut tuulisia päiviä. Yhtäkkiä olenkin saanut huomata, että Pessi piilottelee sohvan alla. Se piilottelee pöydän alla ja pihallakin se kaivaa lumeen kolon, johon maastoutua. Uusin pelote sisällä on sähköhammasharja. En ole edes tehnyt asiasta numeroa. Pessi juoksee sen ääntä pakoon siinä missä Piika tuli katsomaan, mistä ääni tulee.

Raskaan viikon jälkeen vitsit alkavat olla vähissä. Tänä aamuna katselin häntä koipien välissä pihalla istuvaa Pessiä. Pessiä, jota sain käskeä tarpeilleen kerran jos sadannenkin. Pessiä, joka siirtyi vain pari metriä ja jämähti siihen. Pessiä, joka seisoi pihalla sen näköisenä, että nyt suhisee korvien välissä ja kovaa. Ipi ja Piika ryntäsivät sisälle joka-aamuisten sisääntulonamien toivossa. Nekin on vain Pessiä varten keksitty. Näinä pahoina päivinä niistäkään ei ole apua. Pessi oli kuin naulattu pihan nurkkaan. Valmiina pakenemaan hetkellä minä hyvänsä. Ei auttaneet maanittelut, ei pyynnöt. Vasta kovaan ääneen karjaistu MAAHAN ja luo käskytys toi toivottua tulosta karkuun minä hetkenä hyvänsä ampaisevalle Pessille. Oma ketutuskäyrä oli huipussaan, vaikka sitä ei saanut tietenkään mitenkään näyttää. Vaikka kyllähän koirat sen arvasivat. Seuraavaksi Pessi lukittautui eteiseen. Ei auttanut enää herkut ei mikään. Pakko oli jo tarttua pöydän alle piiloutuvaan koiraan kiinni senkin uhalla, että hammasta siitä seuraisi. Väsytystaistelun jälkeen Pessikin löysi tiensä sisälle.

Milloin on aika luovuttaa? Milloin on oikein sanoa, ettei enää jaksa? Kuinka epäreilua on pitää elämässä kiinni koiraa? Koiraa, joka pelkää sitä niin paljon, ettei uskalla liikkua pahassa maailmassa. Koiraa, joka on kaunis katsella, mutta viallinen sisältä. Koiraa, joka on jokaisen lapsen suosikki. Koiraa, josta ei todellakaan tiedä, mitä ajatella.


Törmäsin sattumalta eläinten hyvinvointia käsitteleviin sivuihin. Kyllä, voin taata, että Pessillä on oikeus ja mahdollisuus lajinmuokaiseen käyttäytymiseen ja elinympäristöön. Kyllä, voin taata, että sillä on oikeus hyvään kohteluun ja positiivisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Kyllä, sillä on oikeus hyvään terveyteen ja toimintakykyyn. Mutta täyttyvätkö sen elämässä eläinten hyvinvointia arvioivat ”Viiden vapauden” periaatteet, jotka on lanseerattu jo 1960-luvulla?

”Viisi vapautta”

1) Vapaus nälästä ja janosta

2) Vapaus epämukavuudesta

3) Vapaus kivusta, loukkaantumisista ja sairauksista

4) Vapaus normaaliin käyttäytymiseen

5) Vapaus pelosta ja ahdistuksesta

(Farm Animal Welfare Council, Iso-Britannia)

Onko Pessin elämä mukavaa? Onko se kivutonta ja sairauksetonta? Onko sen elämä pelotonta ja ahdistuksetonta? Tarjoanko sille sellaista elämää, jollaista itse haluaisin viettää? Peläten taivaan kaatuvan niskaan joka päivä – tai ainakin näinä huonoina päivinä.

Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Vian ei todellakaan tarvitse olla suuri, kun se on korvien välissä.

Kun on aika alamäen, voi vain nauttia kyydistä

Mistäköhän sitä aloittaisi… Noh, oikeastaan kaikki lähti siitä, että Golffin kanssa oli ongelmaa ongelman jälkeenkin.

Lopulta Jannella meni hermot joka-aamuisiin soittoihini ja ahkeran autotalli.comin selailun jälkeen sopiva auto löytyi. Yksi mutta siinä vain oli. Se pitäisi hakea Oulusta. No, pienen pähkäilyn jälkeen totesimme, että käydään siis mutka Kajjjaanissakin. Perjantai-iltana Janne ajoi Espoosta kotiin ja sen jälkeen pakkasimme koko konkkaronkan autoon ja hurautimme vielä illan päätteeksi äitini luo.

Lauantaiaamuna otimme pari piskiä mukaan ja teimme roadtripin Ouluun. Mukaan sieltä sitten lähti VW Caddy. Punainen Etana. Ja siitähän ne ongelmat sitten alkoivatkin. Ajeltiin peräkanaa Kajjjaaniin ja pieniä epämääräisiä vikoja autoon alkoi löytyäkin, mutta ei mitään vakavaa. Siinä vaiheessa. Seuraavana päivänä Janne lähti edeltä käsin pitkän ajomatkan vuoksi. Koirat otti mukaan ja jätti tavarat mulle Caddyyn. Ajelin siskoni perässä Kuopioon ja korjailtiin siinä matkalla hänen autoaan, joka oli vuotanut jäähdytinnesteet ulos jossain välissä. Kuopiosta lähdin kuitenkin samantien jatkamaan matkaani, mutta enpä pitkälle päässyt. Caddysta lähti tehot. Siinä on kuulkaa mielenkiintoista istuskella sammuneessa autossa Kuopion moottoritiellä, kun takaa tulee autoja kahdella kaistalla satasta paahtaen ja autosi on puoliksi kaistalla. No, kerran sain auton käyntiin, niin että sen pystyin siirtämään hieman paremmalle paikalle ennen kuin siitä taas menivät tehot ja siihen se auto sitten jäi. Sunnuntainen alkuilta, lunta vähän pöllyttelee ja autot, etenkin ne rekat, viuhuvat ohitsesi aivan vierestä. Eikä auto inahda mihinkään. Eipä siinä auttanut kuin soittaa nollakaksnollakaksnollakaks ja tilata hinausauto.

Pienen ristikuulustelun jälkeen ilmeni hinauskuskillekin, että autossa on voimassa olevat vakuutukset ja koska auto oli ostettu edellispäivänä samannimisestä liikkeestä kuin Kuopiostakin löytyi, päädyttiin yhteistuumin hinaamaan auto sinne. Hinauskuski sanoi jälkikäteen, että mulla oli tuuria, kun aura-auto ei sattunut pyyhkäisemään motarilla silloin, kun Caddy siinä laidassa seisoi – saati sitten ettei sattunut mitään peräänajotilannetta kapealla kohdalla. Mutta siinä vaiheessa hinauskuskin silmät laajenivat, kun keräilin mijljoonaa säkkiäni kasaan ja totesin, että onneksi sentään ei ole niitä neljää koiraa tässä showssa nyt mukana. Sitten vain uuden kyydin etsintään. Juna Jyväskylään lähti tasan sillä sekunnilla, kun saatiin Caddy hinattua autoliikkeen pihaan. Tunnin päästä piti lähteä bussi, mutta kas, Onnibussi ei todellakaan tuonut onnea vaan oli tupaten täyteen myyty. Joten odottelinpa sitten vielä puolitoista tuntia seuraavaa bussia, jolla viimein pääsin Liepeelle. Ja sitten piti vielä alkaa järjestelemään autoa viikoksi. Vitutuskäyrä oli huipussaan sunnuntai-iltana, kun neljän tunnin matkaan meni 10 tuntia ja koko seuraava viikko piti laittaa suunnitelmiltaan uusiksi.

Maanantaina, kun aloin sitten selvittelemään, selvisikin, että kyllä, Suomessa on kaksi samannimistä autoliikeketjua. Yhden kirjaimen erolla tosin. Yllättääkö ketään, kun sanon, että nämä Oulun ja Kuopion liikkeet eivät ole samaa ketjua? Ei yllättä, sillä jännä, paskan määrä on vakio. Joten tässä sitä ollaan nyt odoteltua autoa kuntoon, järjestelty menoja ja yritetty selvittää, kuka maksaa ja mitä maksaa. Eihän se jäänyt kuin 120 kilometristä kiinni, että olisi kotiin päässyt sillä autolla. Nyt se seisoo Kuopiossa, eikä lähde käyntiin. Neljä päivää on mennyt.

Ja jotta paskan määrä on vakio, enköhän sairastunut johonkin vatsapöpöön ja tiistaina, kun ajattelin hetkeksi kaatuvani sohvalle töiden jälkeen, kohtasikin ulko-oven avatessani sellainen paskan käry, että oksat pois. Niinpä tunnin ajan siivosin kaksi paskoja ja lopulta huomasin myös, että tv-tasoon oli kustu ja sitä kusta oli joka paikassa tason alla. Lopulta pääsin kaatumaan sohvalle ja jotenkin oli sellainen olo, että jos paleltaa, vaikka on tunnin ajan siivonnut vittuuntuneena kosteusvauriota ulkovaatteet päällä, kaikki ei välttämättä ole kunnossa. Eikun kuumemittaria etsimään ja niin sai heittää hyvästit treeneille, kun mittari näytti 38 astetta.

Joten, jos on ollut hiljaista blogissa, niin johtuu ihan siitä, että paskan määrä on vakio. Kun alamäki alkaa, voi vain nauttia kyydistä. En uskokaan, että pohjaa on vielä saavutettu.

Välillä on hyvä treenata

Perjantai-iltana oltiin Hannan kanssa ahkeria ja käytiin treenaamassa ja tekemässä lumityöt Jattilassa. Piika teki ruutua, jääviä ja seuraamista. Viime viikolla melkein joka ilta tehdyt ruututreenit ovat tuottaneet tulosta ja Piika on alkanut bongailemaan ruutua jo omatoimisesti. Tehtiin kuitenkin varioituja ruutuharjoituksia kahdella ruudulla ja useimmiten Piika bongaa itsensä ruutuun sisään mallaamalla ruutunauhasta. Onko tämä hyvä vai huono? Vähän kaksijakoista palautetta on tullut. Sitten taas jos Piikalle käy taputtelemassa ruutua, se tähtää ruutun edelleen nauhan ylityksellä ja sitten alkaa haistelemaan paikantaakseen oikean kohdan. Tämä nyt ainakin on ei-hyvä. Jättävät onnistuivat 100% ja olivat kuulema nopeammat ja varmemmat kuin aiemmin. Seuraamiseen saatiin aluksi hyviä pätkiä. Sitten Hanna videoi niitä ja homma vähän levisi, kuten tavallista. Niin ja kun oltiin jo lähdössä hallilta, katolta tuli loputkin lumet alas ja peitti ne tekemämme lumityöt…

Lauantaina vuorossa oli pitkästä aikaa belgivuoro, jonne pääsimme. Janne treenasi Ipin ja nyt kokeilussa oli jo toista kertaa lelupalkka kainalossa ja iltaruoka kentän ulkopuolella. Toimi. Ainakin jonkin aikaa, kun Janne teki vain seuraamiset. Sitten jäävät ja siihenhän se homma kusi. Ipi ei tajunnut ZIPin merkitystä takapalkalle vapautuksena ja kun sille sanoi VAPAA, koira karkasi kentältä ruokansa luo. Tuplat lyhyemmät treenit tai hyvin suunnittellut ainakin seuraavan kerran!

Kiljulle Janne teki pari settiä. Uudet magneettipallot pääsivät kokeiluun kolmatta tai neljättä kertaa ja haettiin oikeata paikkaa ja tapaa puuttua Kiljun edistämiseen. Lentävät lähdöt kiellettiin kokonaan. Magneettipallot myös laskeutuivat juuri Jannen kainalon taakse, jotta Kiljun oli ne helpompi hahmottaa. Perusasentoa ja palkkaapalkkaapalkkaa pitäisi treenata. Myös perusasennon kautta yksi askel, kehu, kaksi-kolme askelta ja palkka-treeni voisi viedä aluksi tätä eteenpäin. Ilman perusasentoakin voi tehdä, mutta pitää sitten käskyttää koira istumaan ja mennä sen viereen ja siitä lähteä liikkelle.

Noudon kanssa Kiljulle treenattiin heittämistä ja sen feikkaamista. Kiljulla tuppaa perse nousemaan ylös heiluriliikkeestä ja kun siihen kokeilun ja erehdyksen kautta päästiin puuttumaan, alkoi persekin pysyä maassa. Mutta paljon treeniä tämä vaatii. Lisäksi oikeista heitoista kapula otettiin pois ja Kilju palkattiin takapalkalle. Vaikeaa, mutta ehkä jokin älynystyrä päässä liikahti.

Piikakin kävi kentällä kerran. Seuraamista, ruutua, saalistusta, temppuja, ruutua, seuraamista nopealla tempolla, kunnes Janne sanoi, että nyt alkaa koiralla puhti loppua. Lopetettiin siihen ja oli kyllä hyvä. Jäähdyttelylenkillä Piika haki vieläkin tekemistä, kiskoi hihnasta ja riekkui mielipuolena. Oikea päätös jättää toinen kierros tekemättä.

Kotona vielä testasin magneettipallot Piikan kanssa ja u s k o m a t o n t a ! Piikan mielestä ne olivat todella, siis TODELLA kivat. Ei napannut edes narusta kiinni vaan toi ja riepotti pallosta ja palautti toisen pallon toivossa. Nyt sitten pohdituttaakin, ottaako vapaakortti pariksi kuukaudeksi Haukkuvaaraan vai ostaako magneettipallosetti? Ja jos ostaa, ostaako kova pallosetti vai pennuille tarkoitettu hieman pehmeämpi ja pienempi pallosetti, kun kuitenkin nuo kovat olivat ihan superhauskat jo itsessään? Kyllä koiraharrastus on yhtä rahanmenoa!

Koiria ja omistajia

Sanotaan, että koirat muistuttavat omistajiaan. Meillä tämä kehitys on ollut havaittavissa päivä päivältä – tai ennemminkin yö yöltä enemmän.

Piika on tosiaan saanut nukkua taas sängyssä, kun ei ole reagoinut mörköihin sängyn alla (ks. postaus vuoden takaa). Ensimmäisenä yönä se tippui 160 cm sängystä – kolmesti. Toisena yönä se nukkui sängyssä poikittain. Kolmantena se painautui tiiviisti kylkeen kiinni. Neljäntenä heräsin, kun nukuin aivan sängyn reunalla vain puolikas peitto jaloilla. Piika sen sijaan oli vallannut lopun sängyn ja ne 2,5 peittoa ja painautui vieläkin lähemmäksi, kun huomasi mun olevan hereillä. Kyllä, tunnistan itseni koirassani!

10897820_10152962127261768_8190730222654225213_n

Jokusen kerran olen illalla valjastanut Ipin ja Piikan kicksparkin eteen ja on pyyhällelty pitkin Liepeen katuja. Pässiä en uskalla ottaa mukaan, mutta vetovyöllä, valjailla, vetoliinalla ja hihnanjakajalla olen köyttänyt nartut toisiinsa ja minuun kiinni. Yleensä tulee kirottua ja rankasti Ipin halua kulkea oikeassa reunassa. Kelkan kanssa se on vain hyvä. Piika ei juuri pysty hihnanjakassa poukkoilemaan, kun Ipi väistää kelkkaa ja rankasti – onneksi eteenpäin. Vetoavun antaa kuitenkin yllätysyllätys Piika. Ipi on jossain välissä opetettu olemaan vetämättä vedonestovaljailla ja senpä vuoksi se ei huskyvaljaillakaan vedä. Piikasta sen sijaan saa hyvää vetoapua mäkiin ja sillä olisi intoa puuhaan. Joitakin muutaman metrin vetopätkiä Ipikin kyllä on sitten joutunut ottamaan. Vähän mali ja bc ovat sen verran epäsuhta vetopari, että siinä missä Ipi menee pitkää ravia, Piika koittaa jo nostaa laukkaa. Niinpä käskytyksen kanssa saa olla tarkkana, mutta ainakin on tullut todettua, että Piika osaa temponvaihdokset suullisesti. Nyt sitten onkin opettelun alla suuntakäskyt. Huippukivaa ja ilmeisesti on myös beeceen mielestä. Se kun alkaa jo ujeltaa nyt parin kerran jälkeen, kun näkee, että vetokamppeita alan kaivella esiin.

Taas yksi talvipäivä Muuttohaukantiellä

988934_10152970522616768_5412031335951531779_n

Klo 6.00 herätys ja kurkkaus ulos. Taas on satanut lunta! Aamutoimet, koirien ruokailut ja piskit pihalle. Kolaan vain auton mentävät urat pihakujalle. Koirat sisälle, lähtöherkut ja töihin. Lunta tupruttaa siihen malliin, että tiedän, mitä saa tehdä, kun kotiin tulee aikanaan… Onneksi on vihdoin viiden vuoden jälkeen sisältä lämmin auto! Kiitos Kallen, joka asensi Golffiin sisätilapistokkeen! Ihan sama, vaikka takakontti ei edelleenkään aukea ja sivuovikin taitaa olla jäätynyt kiinni.

Klo 18. Pakkasta -18 astetta, lunta tullut koko päivän. Talo kylmä. Nälkäkin olisi. Koirat lenkittämättä. Työpäivän pituus 10 tuntia matkoineen. Lumituiskun vuoksi kun edettiin motarillakin 40-60 km/h. Puiden sahaus. Puut uuniin. Puut hellaan. Koirat pihalle. Lumityöt tähtitaivaan alla luonnon rauhassa ja hiljaisuudessa. Tai niin sitä voisi äkkiseltään kuvitella. Oikeasti pihan täyttää Pessin räksytys, Ipin kiljaisut ja minun väliin karjumat PÄÄKIIT. Naapurit varmasti tykkäävät hullusta koiraperheestään naapurissaan.

Sen jälkeen kun sain lumityöt hikipäässä tehtyä, menihän siihenkin reilu tunti, ei enää jaksa lenkille lähteä. Pässi on kaivautunut kuoppaan, josta Ipi käy sitä vähän väliä pöllyttämässä. Piika istuu keskellä pihaa ja nostelee jalkojaan. Sitäkin pitää usuttaa liikkeelle kusitulehduksen pelossa. Ipi tonkii omenapuiden alla ja Piika tulee hyppimään vasten, se on siellä, se on siellä ja se on kiellettyä! Kunnon juorukello. Millähän Ipin saisi oppimaan, että omenoiden kaivelu lumen alta on kiellettyä?

Ipi ja Pässi sisälle vastalauseiden kera. Piika, pallo, nakkipaketti, ruutunauha ja merkit kantoon ja levikkeelle treenaamaan pikatreenit. Aluksi ruutuun juoksentelua, pätkä seuraamista, taas ruutuun juoksentelua ja jääviä. Lopuksi vielä ruutuun juoksentelua. Viidessä minuutissa sormet on jäässä ja kylmä alkaa hiipimään luihin ja ytimiin. Sisälle ja hetkeksi sohvan nurkkaan kaivautuminen, että koirat syövät ja uunit palavat loppuun.

Kylmästä johtuen Piika on saanut olla lämmikkeenä sängyssä. Ensimmäisenä yönä se tippui kolmesti 160 senttisestä sängystä. Mutta oppi nopeasti ja seuraavan yön nukkui poikittain ja viime yön aivan kyljessä kiinni. Ja onhan se kotoista, kun kuorsaus kuuluu vierestä.

Aamulla herätessä huomaa, että ulkona olisi tullut yön aikana taas kymmenisin senttiä lunta ja lisää tulee taivaan täydeltä. Jännä, kun houkuttelee tuo kerrostaloelämä taas vaiheeksi. Silti. Ajattelin ottaa Haukkuvaaraan itsenäisen treenioikeuden pariksi kuukaudeksi. Pakko päästä treenaamaan, vaikka hieman tokoinnostus kuolikin uusien sääntöjen myötä. Ehkä agilityinnostus voisi nousta lämpimän hallin myötä? Treeniseuraa otetaan iltaisin klo 21 jälkeen vastaan!

10931323_10152970522636768_5476840275776250065_n

Lunta saa tupruttaa, jos tupruttais jossain muualla…

Pessipä vähän esittelee, kuinka paljon sitä lunta tulikaan viime viikolla:

Tuossa kaivonkannella tuo lumikerrostuma näkyykin. Katoltakin huomaa, että on saanut tehdä maantasalla lumitöitä.

Kannatti muuten sanoa Jannelle perjantaina, että mitäpä sun tänne kannattaa tulla, kun en itsekään ole kotona. Kun ei täällä ole mitään tekemistä. Eipä ei. Lumitöitä heti lauantaina aamusta ja sunnuntaina jatkoin loppuun ne, mitkä jäi tekemättä, kun haettiin Naakan kiusaksi Råtta.

Ja mitäpä se olisi talvi ilman pakkasta. Ilman kunnon pakkasta! On saanut lämmittää ja sahata puita. On saanut sulatella golffin ovia ja lukkoja. Takakontti nyt ei enää aukeakaan. Luotan, että aukeaa torstaina, kun pitäisi olla taas vesikeli. Ai, että on ihanaa tämä talviaika!

Koirat on päätyneet syömään nyt omenapuiden oksia, jotka kaartuvat maanpinnalle lumenpainosta. Ipi taisi kyllä vähän omenoitakin kaivella lumikuorrutteesta päätellen.

Kielsin sen kyllä äkkiä. Ei mahda olla tuon koiran suolisto niin tehokas, että pelkillä känneillä selviäisi. Äkkiä oltaisiin eläinlääkärillä hoitamassa kaasuuntumispötsiä, kuten Kiljun kanssa aikanaan kävi.

Piikan kanssa päädyin jopa treenaamaan. Se alkoi olla aivottomasta toiminnasta sen verran kiepeillä, että jäätymisuhasta huolimatta rakensin pihalle ruudun ja treenattiin sitten sitä. Olikin tarpeeksi aivotonta, ettei bc alkanut tarjoamaan aiemmin keksimiään ”kannan kartioita” tai ”revin ruutunauhaa” -liikkeitä. Saattoi tosin auttaa Birgitalta edelliskerran treenauksen jälkeen saadut etenemisvinkit tässä liikkeessä. Kätevää, kun yleensä aina joko Nita tai Veki on toteuttanut nuo Piikan mielenliikkeet, niin ei tarvitse itse (ehkä) käydä kaikkia korjaustoimenpiteitä läpi.

Miksi koirani on kännissä ja kaksi maanantaita

Voiko viikko olla hyvä, jos siinä on kaksi maanantaita? Ei voi.

Maanantaina pohdin, miksi Piika istuu vain ja hymyilee. Ei ole kyllä koira oma itsensä.

Tiistaina en poistunut kotoa, päivä meni hyvin. Pakkanen peruutti agitreenitkin.

Keskiviikko. Viikon toinen maanantai. Starttasin auton ja totesin, että tuuletin on kaput. Taas. Vasta 3 kuukautta sitten vaihdettu. Ajoin 30 km töihin ikkuna auki eikä lähtenyt tuuletin wörkkimään. Illan suunnitelmat uusiksi, pakko vaihtaa tuuletin. Ja itse on tehtävä, kun epäilevät, etten osaa. Hommasin varaosat ja tuumasin, että lumituiskussa voi olla hankalaa, mutta kyllä siitä valmista tulee. Töistä lähtiessä tuuletin käynnistyi ilman ongelmia. Voi nyt sun helvetti! Loppujen lopuksi pitelin taskulamppua ja Kalle totesi, että kyllä, tuulettimessa on vettä. Ja Birgitta lenkitti mun koirat. Kotona tein lumityöt ja totesin, että kappas, koirani on kännissä. Sai hyvät lähdöt, kun erehtyi vielä menemään omenapuiden alle syömään käyneitä omenoita lumen alta. Nyt se istuu keskellä pihaa ja murjottaa, kun ”ei täällä saa mitään tehdä”. Ei muuten hymyile enää.

Torstaiaamuna jouduin kaivamaan auton luminietoksen alta ennen kuin sain silmiäni auki. Lumia kolatessa ne kyllä aukenivat. Päivällä liha-autolla meinasin jäädä golffilla kiinni lumihankeen. Illan pelastivat vetämäni agiryhmän taitavat ryhmäläiset. Kuinka paljon voi onnistumisen iloa saadakaan siitä, että katsoo, kun muut juoksevat kentällä?! Ipi teki para-agilitya flunssasta toipuvan Hannan kanssa. Oli kuulema liidellyt pirun hyvin, vaikka Hanna ei saanut ottaa ainuttakaan juoksuaskelta. Kotiin tullessa klo 22 oli vuorossa päivän toiset lumityöt. Jos ei ollut oikeassa kädessä tuntoa ennen tuota päivää, niin nyt on. Ihan pirun kipeä.

Viikon aikana olen myös pohtinut, miksi Piika saa pitää päätään Pässin etutassun päällä, kun Pässi syö luuta ja miksi Pässi ei saa mennä Piikan kupille, mutta Ipin kupille se tunkee luonnostaan? Olen myös pohtinut, miksi Ipi ei murise koskaan ollessamme nelisin kotona. Viikonloppuisin se ei osaa muuta tehdäkään.

Suutarin lapsella ei ole kenkiä…

… ja minulta on puuttunut poseerauskuvat Piikasta. Muiden koiria on aina helppo kuvata, niille löytyy nakin heiluttelijat omistajista. Yksin kuvaaminen JA nakinheiluttelu on hieman vaikeampaa. Lisäksi tuli tuossa todettua sekin tosiasia, että Piikasta suunnilleen kaikki kuvat on otettu karvattomuusvaiheessa. Mistä voikin tehdä johtopäätelmän, että tuo koira on koko ajan nakuna. Nyt, kun turkkia kerrankin olisi, olen puhunut jo jonkin aikaa, että haluaisin Piikasta poseerauskuvat. Janne pesi kätensä hommasta samantien. Mutta onneksi Piikalla on kaksi omistajaa, joten nakinheiluttelija löytyi Birgitasta.

Lopputuloksen näette alla.

Kuvauksellista Uutta Vuotta!

Uusi vuosi oli rattoisa. Selvisi muun muassa, että Piika on viilannut puolisen vuotta linssiin. Satuin nimittäin sen kanssa pihalle (ennen klo 18 laillisesti alkanutta pommitusta) ja samassa pamahti ja kovaa. Piika ei lotkauttanut korvaansakaan. Pamauksia tuli sitten enemmänkin eikä koira ollut millänsäkään. Pakko oli soittaa Birgitalle, että tää koira on yksi kusettaja. Turhaan stressasin uutta vuotta etukäteen sen koiran osalta. Nukkui ja nautti rapsutuksista koko illan. Vaikka mieli teki, en sentään mennyt ulos treenaamaan vaan koirat olivat sisällä klo 18.00-03.00 ajanjakson. Mitä nyt Kilju juoksi pihalla alkuillan, kun sai järsittäväkseen saunan muurista sulatetun jäälohkareen. Kyllä voi koira pienestä olla onnellinen.

Hannan koirat olivat meillä uutta vuotta viettämässä ja 7 koiraa talossa takasi sen, että aina oli joku talja jalkojen alla makaamassa. Uuden vuoden vieraat totesivat, että näissä mustavalkoisissa on vissiin joku rotuominaisuus, kun eivät väistä yhtään tieltä. Pessi ja Vani pitivät myös huolen, että vanha vuosi päätettiin rähinään. Koirat selvisivät vahingoittumatta, kun portin läpi selvittelivät välejään. Portti kärsi sen sijaan vahingot. Parempi näin.

Kaunis Vani.

Vani Sintti ja Caro

Caro

Pessimies

Piika


Lähti niin sanotusti sädetikku lapasesta. Kuvauksellista uutta vuotta! 🙂