Se on Pessi, Urhea Pieni Koira, kun tässä haukuskelee kuulumisiaan täältä Etelä-Suomen huudeilta. Viikon verran olen täällä nyt yrittänyt pistää naapurustoa kuriin ja järjestykseen. Alunperin luulin, että kyseessä oli vain muutaman päivän pikapyrähdys, mutta yhtäkkiä huomasinkin kaksjalkaisten puhuvan, että jäisinkin tänne pitemmäksi aikaa. Kyllä asetuin sitä vastaan. Varsinkin, kun ymmärsin, ettei minulle olisi ruokaakaan eikä sitä saatu mistään siihen hätään hankittuakaan. Jotain 30% tarjouksessa olleita kanan fileesuikaleita joutuisin syömään. Kyllä minä niin halusin kotiin ruokapakastimen viereen, etten suostunut sitten autosta enää nousemaan. Mutta olisihan minun se pitänyt tietää, että kun kaksjalkaiset jotain saavat päähänsä, sitä päätöntä ideaa on hankala tällaisen Urhean Pienen Koiran kuin minä vastustaa.
Heti jouduinkin sitten hihnan päähän ja käytiin vähän lisää haukuskelemassa Espoon Avaraa Luontoa. Täällä on kuulkaa niin paljon jäniksiä, että tällainen pieni koira kuin minä on ihan onnesta soikeana niiden kanssa. En vain ihan ymmärrä kaksjalkaisen älyttömyyksiä. Se kun ihan usuttaa meitä Kiljun kanssa ne huomaamaan, mutta sitten niiden jahtaaminen on kuitenkin kiellettyä. En kyllä ymmärrä. Ilmaisia paisteja olisi tarjolla joka kulmalla ja niitä saisi vain katsoa, ei koskea. Eikä edes haukkua. Kyllä on julmaa tällaisen Urhean Pienen Koiran kuin minä elämä. Ollaankin Kiljun kanssa todettu, että kyllä paras on olla sisällä tällaisilla ilmoilla, kun ei näitä enää voi koiranilmoiksikaan sanoa.
Ruokapuolihan täällä osoittautui sitten paremmaksi kuin kotona. Harmi kyllä, fileesuikaleiden tarjoilu loppui ennen kuin kerkesi kunnolla alkaakaan ja nyt on ruokapuoli ollut yhtä huonolla tasolla kuin kotona ruokapakastimen äärellä. Vähän on sentään herkkuja liiennyt juustosiivujen muodossa ja kävinhän minä hallilla treenaamassakin maanantaina! Sen verran tiiviisti piti sitä nakkia seurata, että unohdin ihan tyystin ajan ja paikan tajun ja vasta treenin lopuksi tajusin, että jäi haukkumatta eräs hyypiötoveri, joka ilkesi samalla kentällä hengailla. Mutta pitihän minun Kiljulle näyttää, miten sitä nakkia seurataan, kun se on mennyt tyhmyyksissään kiinnostumaan vain jostain patukan seuraamisesta. Harmi kyllä, ulkoilulla ja treenaamisella on aina hyvin märkä loppu tällaiselle Urhealle Pienelle Koirallekin kuin minä.
Kiljun kanssa kun ollaan päivät jouduttu kaksin viettämään, niin kyllä kuulkaa tein heti aluksi selväksi, että minä valtaan sänkypaikan. Kilju sai sohvan. Kaksjalkainen vaan taisi olla toista mieltä päätöksestäni, joten olen sitten ottanut toiseksi parhaan paikan omakseni.
Jotta kyllä kuulkaa minulla täällä hyvin on mennyt. Ruokapuoli on pelannut, rapsutusten määrä on ollut vakio ja naapurin chihun kanssakin ollaan päästy haukkumisetäisyydelle. Kovasti olen myös yrittänyt viestiä täkäläisille tovereille, että Keski-Suomen Urhea Pieni Koira on kaupungissa, mutta kun tuolla kaksjalkaisella on niin kiire koko ajan, niin lennosta on pitänyt yrittää aina viestitellä. Iltaisin ollaan katsottu jos jonkin sortin ruokaohjelmia ja kovasti olen yrittänyt viestiä kaksjalkaiselle, jos parantaisi tuota minunkin ruokapuoltani. Luulen, että sen verran onnistunut olen, että jatkossakin voisin täällä välillä piipahtaa haukuskelemassa.
Haukkumisiin!
– Pessi
Pipipäät 