Miten vedetään pikaiset metsätreenit?

– ”Joo, ei oikein jaksais nillittää tänään. Jos jätetään ne tottikset väliin? Jotain kivaa vois kyllä tehdä, mennäänkö lenkille tai jotain?”

– ”Ok, nähdään siellä tunnin päästä kuudelta!”

***

– ”Mä aattelin, että jos tehdään ohitustreenejä Naakalle ja Ipille ja sitten esineruutua, vois vaikka tehdä isolla ruudulla kerrankin?”

– ”Joo, mä otan ton Piikankin mukaan sinne metsään.”

***

– ”Jos ensiksi lähetän Ipin sulle, sitten Naakan sen perään. Sitten laitat sen Ipin mulle ja sitten laitetaan ne yhtä aikaa vastakkain pari kertaa. Toivotaan, ettei käy niinkun sillon viimeksi.”

– ”Ai kuin?”

– ”No, me juoksutettiin niitä Jannen kanssa ja lähetettiin ne vastakkain ja ne vaan törmäsivät toisiinsa. Ihan täysillä.”

– 😆

***

-”Hei, sehän meni hyvin!” Ne ei törmänneet, väistivät paria metriä ennen törmäystä kunnolla sivulle. Kyllä ne on oppineet!”

-”Oota vähän, mä päästän tän Piikankin tulemaan pari kertaa!”

***

– ”Jos käydään tossa metsässä vielä vähän kävelemässä?”

– ”Joo, mitä hittoa tuo Naakka tekee? Ei vitsi, Piika pudottaa kohta silmät päästään, kun toi riehuu ton metrisen kepin kanssa.”

– ”Kato, herkkutatteja. Tuolla, ja tuolla!!”

– ”Käydääs kattoon tossa, siellä voi olla kanttarelleja…”

***

– ”Ni mites me tehdään se esineruutu, isona?”

– ”Joo, kyllä se käy. Tohon sopii semmonen iso ruutu, on treenattu ennenkin siinä.”

– ”Onpa kyllä hyvä paikka! Kaikenlaisia kiviä ja koloja. Hyvät nuo mettäkoneen urat tuossa keskellä poikittain. Ja tuo kaatunut kuusi. Laitetaan tänne takareunaan kuoppaan yksi. Ne on Ipille pahoja. Sitten tähän keskelle tää helppo. Tuolla vasemmassa takanurkassa on tuolla risukasan takana yksi.”

– ”Saas nähdä, miten vaikea tää on Piikalle.”

– ”Kyllä se hanskaa sen, Ipille ja Naakalle tää voi olla paha, jos kolme niillä nostatetaan.”

***

– ”No onpas vaikea Piikalle tuo poikittainen mettäautoura. Ei se mee sen taakse ollenkaan. Mä lähetän sen uudestaan… No nyt se irtosi taakse. Nääksä mitä se oikein siellä tuunaa?”

– ”Se meni sen ekan ohi, no nyt se otti sen keski-esineen. Kehu vaan!”

-”Hieno tyttö! Me viedään tää takas yhdessä sinne keskelle. Hae vaan se Naakka.”

***

– ”Ei saakeli, Piika oli siirtänyt niitä. Eikös tää ollut siellä reunassa ja tää siinä keskellä. Se kuoppapaikka oli tyhjä, mut keskeltä löyty se pikkukoira. Mä nyt jätin sen siihen paikalle ja heitin sen toisen sinne kuoppaan. Ei vaan Piika oikein meinannut tajuta sitä keskipaikkan pikkukoiraa. Siinä menee ne mettäautourat joka puolella sitä keski-esinettä. Oli kyllä tosi vaikea, kun nostatin sen tuolla ruudussa Piikalla. Mä laitan tän koiran tähän puuhun kiinni.”

– ”No, mä laitan tän Naakan tonne… Kylläpä ne nyt pyörii tuolla toisella laidalla. No nyt se nosti sen takaesineen.”

– ”Mitä se tekee tuolla keskellä, se pikkukoira on siinä sen vieressä ja Naakka katsoo meitä. Äh, se jatko matkaa….No nyt se nosti sen kuoppapaikan esineen.”

– ”Mitäs nyt tehdään? Otetaanko kolmas vai ei?”

– ”No en minä tiedä. Se on kuitenkin nyt jo pariin kertaan sen merkannut. Kyllä sen on pakko tietää, että siellä on esine.”

– ”Naakka, hakee!” ”Entäs jos täällä ollaan koko yö?”

***

– ”Ei helkkari, eikö se vieläkään ottanut sitä? Sillä menee jo suora hajuvanakin sinne.”

– ”Mä käyn vaihtaan sinne esineen, pakko se on saada palkattua jo.”

– ”No nyt!”

– ”Hitto, jos tää oli näin vaikeeta, niin mitä tää on Ipillä. Se ei taidakaan nostaa sitä kolmea esinettä…”

***

– ”Mä niin arvasin, että Ipi juoksee tuolla ruudussa sen ekat kaksi minuuttia. Nääksä sitä?”

– ”En…eikun joo, nyt se tulee tonne takarajalle.”

– ”Nyt se nosti sen takarajan esineen tuolta nurkasta. Hyvä Ipi!”

***

– ”Mitä se taas siellä takarajalla pyörii, luulis, että kun on kerran sieltä esineen löytänyt, niin tietäis, ettei siellä enää niitä esineitä ole.”

– ”No mutta jos se on sieltä yhdestä kokeesta oppinut, että ne on kaikki tuolla laidassa? Meniskö ne hajut tonne nurkkaan.”

– ”Niinno, siellä on varmaan jo niin paljon niitä hajuja, kun nuo kaikki on siellä pyörineet. Ei täällä tuule kyllä yhtään.”

– ”No, ainakin se työskentelee kerrankin hyvin ja pysyy liikkeessä eikä kysele apuja.”

– ”Ooo, no nyt se nostaa sen keskiesineen…ei nostanut…no nyt se sai hajun…jaksa jaksa.. No nyt se nosti sen!”

– ”Hyvä Ipi, pikkukoiran kirous on murrettu!!”

***

– ”Mä nyt vielä pistän ton Piikan tonne ruutuun. Kävin viemässä ne esineet sen nähden ja hetsaan sen sinne.”

– ”Nyt se ainakin liikkuu siellä reippaasti. Ei oo noita irtoomisongelmia, kun se Ipin jäljissä tuolla ulkona ruudussa painatta.”

– ”Se otti kuoppaesineen, hyvä Piika!” ”Taidan laittaa sen vielä hakeen toisen esineen, kun tän se suostui tuomaan viimeksiksin. Siellä on kuitenkin se takanurkan esine, jos ei keskellä oleva pikkukoira kelpaa.”

– ”Sinne se upposi. Hakeeko se nyt sen takanurkan esineen… Ei, nyt se tulee keskelle. No, nyt se pyörii siinä. Ei ottanut…No nyt, otti!”

– ”Hyvä Piika!” ”Käydääs vielä yhdessä etsimässä se viimeinen esine ja puretaan ruutu.”

***

– ”Joo, kyllä tää oli hyvä paikka, mutta jos seuraavalla kerralla vedetään keskilinja tohon noin päin, niin nähdään koko ruutu ja mitä ne siellä tekee.”

***

 

Kello oli 21.00 kun istuin autoon. Voi veeiiteeteeuu. Mun piti käydä kaupassa. No, se siitä sitten. Ainiin, ne sienetkin pitää vielä laittaa…

 

 

 

 

 

 

 

Parasta just nyt

Kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Ajattelin nyt kuitenkin purkaa viime viikkojen tuntemuksia, joten voitte hypätä tämän postauksen yli heti suoraan.

 

Piikan kanssa on nyt takana reilu kolme vuotta yhteistä matkaa. Vähitellen olen alkanut ymmärtää tuota pientä mustavalkoista koiraa. Koiraa, jolla on äärimmäisen vilkas mielikuvitus. Koiraa, joka tuhoaa kiihtyessään kaiken. Koiraa, joka syttyy sekunnissa ja sammuu heti toisella sekunnilla. Koiraa, joka arjessa on melkoinen sylilelu ja sohvatyyny, mutta joka ei töitä tehdessä halua olla lähelläkään ohjaajaa.

 

Pitkään halusin, että Piikassa olisi enemmän sitä, enemmän tuota. Kun ei se ollut mikään ääripäiden koira. En tajunnut, että samalla ajoin koiran passiiviseksi olemalla itse se aktiivinen osapuoli. Viime talvi muutti kaiken, ja siitä kiitos kuuluu Ruuhimäen suuntaan. Piika sai lisänimen Sohvatyyny, mutta vähitellen se alkoi myös aktivoitumaan ja yhtäkkiä huomasinkin pääseväni eteenpäin. Minun piti vain oppia olemaan toisenlainen. Kas, meillä oli Vire ja aktiivinen koira. Vielä puuttuu hallinta, mutta se on toinen tarina se…

 

Tämän syksyn aikana, ihan viime viikkoina olen tajunnut, että vihdoin mulla on koira, jonka kanssa harrastaminen on kivaa. Vaikka emme ehkä edes keskivertoa parempia ole missään lajissa, voimme kuitenkin harrastaa tavoitteellisesti useampaa lajia. Ja kun emme harrasta, minulla on omilla kriteereilläni maailman helpoin arkikoira, kun tuhoamisen kanssa voi kuitenkin elää. Se on paljon vähemmän kuin koira, jonka kanssa joutuu elämään koko ajan hieman varuillaan. Koko ajan. Se on varsin kuluttavaa.

 

Viime päivinä olemme joutuneet vääntämään kättä Pessin kanssa pitkästä aikaa, ja aivan liikaa. (Se puri Jannea, meni pöllimään Ipin ruoat, hyökkäsi ohikulkeneen koiran kimppuun…) Minulla on paha olla näistä rähinöistä ja näen, että koirallakin on. Emme vaan voi päästää näitä tilanteita lipsumaan käsistä, ja Pessin tapauksessa asioista tulee aina pidempi selvittely. Miten pysyä itse tilanteissa rauhallisena, kun aina niissä on jonkun loukkaantumisriski olemassa? Itsepähän olen antanut tilanteen lipsahtaa taas sille kantille, että Pessi kokeilee rajojaan, mutta miten saada kuitattua tilanteet nopeasti ja varmasti niin, ettei kellekään tulisi paha mieli? En vain ole keksinyt keinoa näiden seitsemän vuoden aikana. Tunnen olevani huono koiranomistaja.

 

Sitten tajusin sen. Tuon maailman helpoimman, herkän Sohvatyynyn kanssa tunnen olevani aivan toisenlainen kuin Pessin ja Ipin kanssa. En muista koskaan rähisseeni Piikalle, kuten Pessille tai Ipille. Ei minun tarvitse. Se toimii käytännössä mulkaisujen ja ajatuksen voimalla. Ei, se ei ole missään ääripäässä eläjä, siinä ei edelleenkään ole enemmän sitä tai enemmän tuota. Vähitellen olen kuitenkin huomannut, ei se haittaa. Pystymme harrastamaan tavoitteellisesti, elämään arjessa vaivattomasti. Vahingossa saatamme tehdä tulostakin, kuten viikonloppuna.

 

Sanotaan, että haluat tietynlaisen koiran, mutta saat juuri sellaisen, kuin siinä tilanteessa tarpeen on. Uskon nyt, että tämä sanonta pitää Piikan kohdalla paikkaansa. Se on opettanut minulle jo paljon enemmän kuin Pessi ikinä – miltä tuntuu olla hyvä, reilu koiranomistaja. Piika tuli aikanaan sikana säkissä, mutta enää minun ei tarvitse lähteä etsimään onneani meren taa. Tää on parasta just nyt.

SERT kakkosista ja SERT-A kolmosista

Mikäs sen parempi tapa viettää viikonloppua kuin pakata myöhään perjantai-iltana auto Jannen tultua Espoosta ja pörryytellä Kajjjaaniin viikonloppulomalle. Ja mikäs se parempi, jos samaan reissuun voi kytkeä myös agilitykisat. Loppuu muuten viikonloput kesken, joten sovittiin jo heinäkuussa, että tehdään tämmöinen turnee koko porukalla.

 

Lauantaina kakkosten kisat alkoivat vasta aamupäivästä. Janne lähti kepoksi ja ensimmäistä kertaa varmaan ikinä katsomaan agikisoja ja tuntuihan se olevan melkoinen kulttuurishokki tottispiireissä pyörineelle. Etenkin rotukirjo teki vaikutuksen, jopa myönteisessä mielessä. Oltiin hyvissä ajoin liikenteessä ja lenkiteltiin Piika ja Kilju ja ehdin vielä hyvin katsomaan ykkösten vikaa rataa ja kakkosten hyppyradan rakennusta, jota Kari Jalonen tuomaroi. Taas se tunne, kun tietää, että rata on mentävissä, mutta silti pitää miettiä, että mennäkkö helpoimman kautta vai ohjatakko vaikeimman kautta. Ehtiäkkö persjättöön vai eikö ehtiä? Minejä ja medejä katsellessa tulin tulokseen, etten ehdi kyllä suunnittelemaani persjättöä tekemään loppuun, joten ei muuta kuin takaaleikkauksilla on pakko mennä, vaikka tiesinkin, etten saisi silloin tiukkoja käännöksiä aikaiseksi. Yhdessä vaiheessa myös pakkovalssi muuttui valssiksi ja siten epäonnistui ja Piika tuli jaloille, mutta jatkoi siitä oikeaan päähän putkea. Päällimmäisenä jäi tunne siitä, että itse seisoin koko radan paikoillani ja Piika vain irtosi eteenpäin ja haki itsenäisesti esteitä edestään. Mutta siihen rakoon se oli hyvä rata. Lopulta selvisi, että se oli voittonollarata. Me saatiin SERT ja me noustiin kolmosiin!!! 😀

 (tästä radasta on olemassa video, jos sen saisi nettiin asti.)

 

SERTin varmistuttua pohdiskeltiin jonkin aikaa, jäädäkkö edelleen kisaamaan kolmosiin vai jättääkö a-kisa väliin. Mutta kun ainut syy väliin jättämiselle olisi ollut nälkä ja kotikotona valmis ruoka, päätettiin vielä ekstratunti viipyä kisapaikalla. Viitasen Anne tuomaroi tämän radan ja siinä sitten olikin sitä kolmosten fiilistä, että tiesin jo tutustuessa, että tyhjiin hypättävä pituus viimeistään koituu kohtaloksemme, koska Piikalle ei sitä vielä ole opetettu. Varsinkin kun pituus oli suunnattu niin, että pitemmällä loikalla koira oli ulkona radalta. Hyllytettiin kuitenkin jo kepeille heti alussa. Heitin takakierrolla Piikan kepeille huolimattomasti ja se meni siinä jo toiseen väliin ja korjatessa sitten hätiköin lopussa ja Piika tuli eri välistä pois. Kun ei ole tapana tuollaisia keppivirheitä kisoissa korjailla, otettiin siitä hyl ja jatkettiin rata loppuun. Kepit, pituus ja kontaktit tulivat treenilistalle. Silti päivän fiilis voidaan pukea tähän kuvaan, kesän tavoite oli täytetty. Me ollaan kolmosissa! 😀

 

Lauantaipäivä ja -ilta hurahti kaikkea touhutessa ohi eikä ehditty edes kalalle, mikä oli alunperin myös ollut tavoitteena viikonlopulle. Muut ottivat sen sitten takaisin seuraavana aamuna, kun suunnattiin Piikan kanssa kaksin taas Paavolaan kisaamaan. Tällä kertaa kolmoset aloittivat kivasti päivän Jalosen Karin radoilla ja päästiin heti ysiltä rataantutustumiseen. Rata sisälsi putki-puomierottelua ja jotenkin en luottanut ollenkaan, että Piika olisi ne hanskannut. Ja siihenhän se sitten kosahti, olin koko ajan sitä jäljessä, kun ohjasin sitä tarkasti putkiin ja puomille. Liian paljon pidin Piikaa hanskassa ja lopulta vastakäännös puomin jälkeen epäonnistui ja Piika ampui siitä selän takaa A:lle. Ellei sitten oltu jo aiemmin hyllytetty. Piika oli aika räyhäkkänä ja komensi mua paljon radalla, kun en ohjannut sitä oikealla tavalla. Radan jälkeen tuumasin, että oli kyllä täysin mun syy ja kuulin Hannan äänen päässäni, kuten hän joka kerta treeneissä sanoo: ”Luota siihen koiraan, kyllä se nämä osaa! Me ollaan treenattu näitä! Anna sen mennä!” Tässä tuon c-radan ratapiirros edes sinnepäin.

 

 

Seuraavan d-radan rakentamisen aikana olin ihan sitä mieltä, että tosi kiva rata tulossa. Rataantutustuessa tuumasin, että ei helkkari, miten tämä pitää oikein ohjata!?! Lopulta päädyin vain ohjaamaan pienillä heitoilla kaukaa Piikan 1-5 ja ekan putken jälkeen pyöräytin Piikan sylkkärin tapaisella seiskalle ja kauemman riman kautta pyöräytin linjan puomille ekstempore, vaikka rataantutustuessa en sitä jotenkin sitten vaihtoehtona nähnytkään. Sitten vain luotin, että jos juoksen puomin viereltä ja käskytän kiipee, niin kyllä se kiipee. Ja sehän kiipes!! Puomille otin pysäytyskontaktin, että vaihdoin ohjauspuolen toiselle puolelle ja 10-hypyltä jo irrotin Piikan 12-putken pimeään päähän. Vitsi se upposi hyvin! Itse ehdin hyvin pakkovalssiin kepeille ja kun niistäkin selvittiin, tuumasin, että nyt nollalla maaliin – kaikki vaikeat paikat on nyt menty! Loppuun mentiinkin sitten takaaleikkauksilla ja vitsit, kun Piika nyt hakee kivasti noita nenänsä eteentulevia esteitä!! Ekana makseista radalle, ekalla nollalla maaliin! Voi että, fiilikset oli ihan katossa!

 

Jäähdyttelylenkin aikana oli pakko laittaa pari tekstaria, me tehtiin eka nolla kolmosista!! Lenkiltä tultaessa kuulutettiin, että johtopaikkaa pitää edelleen bordercollie Piika. Siis…MITÄ VITT…?!?!!!!!! Ei muuta kuin jänskättämään paria viimeistä koiraa. Toisaalta toivoi onnistumisia, mutta toisaalta, saataisko me serti näistä kisoista!?!?! Ja niin siinä lopulta kävi, että me voitettiin. Me saatiin meidän eka SERT-A ja Piika pisti valiokellon käyntiin!! Ei tätä voi uskoa todeksikaan! Mä jotenkin luulin, että ensin mentäis perinteisellä hylhylhylhylhyl-putkella ja sitten ehkä voisi jotain tuloksiakin saada, mutta että nollia?!?? Tai että heti serti!?!?? Ihan mieletöntä. Upeaa. Voi Piika ❤

 

Olihan se hienoa mennä hakemaan palkinnot, kun kuulutettiin, että eilen nousimme kolmosiin ja nyt saimme SERT-A:n. Mieletöntä, ei siihen ole sanoja. Kiitos kajaanilaisille ja KSTKrylle hienoista kisoista, oli ilo käydä ja tulemma varmasti uudestaankin! Suurin kiitos ja osansa tästä ilosta kuuluu tottakai Kuusiston Hannalle! Olet paras ja ihana jatkaa edelleen kouluttamassasi ryhmässä! Olet tehnyt meille ihmeitä! Kiitos!!! 😀

 

 

Hauska oli katsoa kisakirjasta, että reilu vuosi sitten toukokuussa Piika korkkasi kisauransa ja sai ekat nollatkin ykkösistä. Melko tasan vuosi sitten Piika nousi kakkosiin ja tänä keväänä alkoi nollia tippumaan hitaasti, mutta varmasti kakkosista. Nyt noustiin kolmosiin ja kisakirja sai taas jatkoa. Nyt pitääkin sitten opetella paineettomaan kisaamiseen. Jotenkin oli niin mukava lähteä radoilla pitkästä aikaa rauhassa, ilman painetta ja sain Piikankin pidettyä hyvin hanskassa koko ajan. Harmi, ettei tuo meidän SERT-A rata tullut nauhalle, se oli kyllä varmasti parasta, mihin ollaan koskaan kyetty. Mutta onneksi on se tunne siitä, kuinka kaikki meni oikeasti nappiin ja kiirehtimättä tehtiin hyvää tulosta. Kyllä Piika on vaan kimpale kultaa!!

 

 

Pintaa syvemmältä

Piika kävi selkäkuvissa Haminan reissun yhteydessä 7.7.2014.

 

Lausunto tuli viimein. Tai olisi toki tullut jo viime viikolla, jos Kennelliitto olisi lähettänyt postia, että lausunto oli viimein maksettavissa.

 

SP0, LTV1

 

http://jalostus.kennelliitto.fi/frmKoira.aspx?RekNo=FI34258%2F11&R=297

 

Sohvatyyny pellolla

Piika on nyt käynyt pellolla neljänä päivänä putkeen. Perjantaina oli kunnon eksymisjälki, kun yksinkertaisesti vasta niitetty pelto oli liian vaikea parin tunnin vanhetuksella. 3/6 keppiä taisi löytyä ja vähäiset namit oli päätyneet lintujen mahaan. Kuten myös ilmeisesti pari keppiäkin. Ei niitä ainakaan ole löytynyt, vaikka peltoa on tikattu neljä päivää nyt ristiin rastiin. Lauantaina Piika teki helpon jäljen, jossa oli keppejä viiden-kymmenen metrin välein. Siinä takajälki kiinnosti ja kulmassa piti pyöriä enemmän, mutta muuten rauhallista työskentelyä. Sunnuntaina pitkä suora jälki, jossa 6 keppiä. Alusta löytyi 2 ja viimeinen keppi sekä loppupalkka. Puolessa välissä seikkailtiin pari-kolme metriä arviolta harhassa. Ei löytynyt nameja saati keppejä. Vähän hankala myöskään nillittää, missä jälki menee, kun ei noin matalaan ja lisäksi kovaan savimaahan jää mitään merkkejäkään itselle näkösälle.

 

Eilen sitten pitkä jälki viidellä kulmalla ja loppuun vielä pitempi suora. Namitin aika paljon ja loppusuoralle 2 keppiä. Tällä kertaa käytin sinistä paalua ja Piika lähti sitä kohti kovalla vauhdilla ja hyvin poimi heti oikean jäljen. Piikahan on selvästi punavihervärisokea, joten eikö se näe yleensä punaista käyttämääni paalua? Tätä täytyy testailla. Mutta paras lähtö näistä jäljistä oli tällä kertaa ehdottomasti. Kahdessa ekassa kulmassa Piikalla meni vähän pyörimiseksi ja tokassa eritoten haettiin jälkeä pidemmältäkin. Sen hukan jälkeen Piika alkoi vähän jo keskittymäänkin hommaan. Huomattiin kuitenkin, että kun tietty määrä jäljestämistä oli takana, Piikan piti käydä ikään kuin nollaamassa itsensä jäljen ulkopuolella ja taas se palasi jäljelle ja hetken päästä sama juttu. Oliko vähän liian tarkkuutta vaativaa hommaa, kun ruokaa löytyi pellosta eikä sitä voinut sinne jättää? Metsässä pystyn lukemaan jo mielestäni aika hyvin Piikaa, milloin se harhautuu jäljeltä, mutta pellolla en tätä muutosta ole huomannut. Piika tekee niin pikkusievää työtä. Eilen pitkän suoran aikana kuitenkin havannoitiin, että kun Piika harhautuu ulos jäljeltä, se ikäänkuin rentoutuu. Kun se palaa jäljelle, se jännittyy koko kropalla ja tekee töitä matalampana. Ja ne kepitkin löytyivät, ja loppupalkka! Näin näitä jälkiä pitää tehdä – kummankin!

 

Onhan tuossa Piikan jäljestämisessä paljon epävarmuustekijöitä. Suurin varmasti se, etten uskalla pakottaa Piikaa. Annan sen tehdä pikkusievää työtään. En puutu sen harhailuun ennen kuin tiedän sen olevan oikeasti hukassa. Olen puolustellut tätä sillä, etten metsässä voi vaatia tottismaista jäljestämistä kuten pellolla. Miksi tuhoaisin pakottamalla koko jäljestämisen, kun tosi asia on se, ettei Piikalta voi vaatia samaa kuin esimerkiksi maleilta? Tehkööt pikkusievää työtään, mutta omaa silmää pitää vain harjaannuttaa lukemaan koiraa. Jossain välissä olisi kai uskallettava kokeilla, miten jäljestäminen sujuu metsässä tämän peltokuurin jälkeen. Itselle tämä on kyllä tehnyt hyvää ja avannut silmiä taas vähän enemmän.

 

Treenejä ja renkipoikia

 

 

Alunperin piti treenata ja tehdä kotona maalaushommia. Perjantaina alkoi selviämään, että on sovittu treenejä molemmat koko viikonloppu täyteen. Jäi sitten ne maalaushommat väliin, kun oltiin kaksi päivää menossa aamuysistä iltakymppiin. Mutta ei sen väliä, kotona nimittäin teki raivaushommia pari renkipoikaa. Piikan maanpäällinen taivas ja itsekin kyllä rakastuin noihin poikiin.

 

Sekä lauantai että sunnuntai aloitettiin pellolta aamuysiltä. Kova savipelto, heinä pari päivää sitten silputtuna, antoi oman haasteensa ja hieman oli jäljestäminen hakusessa ajoittain. Joten tokihan sitä piti sitten uudestaankin mennä samalle pellolle sunnuntaina. Nyt muut petrasivat, mutta Piika pikkusievästi teki vähän sinne päin. Jäätelötikuista siirryttiin viikonlopun aikana pieniin kuorellisiin, kuiviin luonnonkeppeihin. Pellolla ei kuitenkaan ole ilmennyt keppimotivaation puutetta, enemmänkin hankaluutena on jäljen päällä pysyminen. Piika taitaa kulkea enemmänkin puhtaan pellon ja hajuvanan reunalla, ei niinkään jäljen päällä. Ehkäpä siis pari treeniä nyt tulee sidottua sitä alustaan enemmän ja unohdetaan kepit joksikin aikaa.

 

Lauantaina iltapäivällä käytiin mettälajeja treenaamassa. Naakka ja Ipi juoksivat viestiä ja vieläpä pääsivät esinekaistaleellekin. Ipillä nostettiin kolme esinettä ja kerrankin se työsti todella hyvin. Piika meni viimeisenä koirana kaistaleelle ja ajatuksena oli nostaa vain yksi esine. Mutta kun se työsti sen niin hyvin, otettiin extemporena toinenkin ja sieltähän se sitten toinenkin esine nousi. Piika vain luovutti sen Raisalle. Laitettakoon se sen piikkiin, että Raisa seisoi kivellä ja Piika kuljetti isoa nahkahanskaa vain kulmureillaan ja hanska lepatti sen silmille. 😉 Mutta eipäs ole noin hienoa työskentelyä näiltä koirilta nähty tänä kesänä, pitäisi varmaan ollakin treenaamatta näitä ja sillon tällön vaan testata, miten sujuu.

 

Mettästä ajeltiin vielä tottistelemaan Aholaitaan. Ipin kanssa pitäisi miettiä aika tarkasti, miten sen sikailuun puuttuisi niin, että se menisi perille, mutta ei laskisi virettä. On oikeasti helvetin hankalaa, ja turhauttavaakin. Virettä on, mutta se ei kestä kunnon pakotteita ja kevyemmät eivät mene perille. Pikkusievääkään ei voi tehdä, jos haluaa Ipin tekevän hyvällä vireellä. Kiljukin kävi kentällä ja hinkkasi eritoten esteitä. Putkiaivon on äärettömän vaikeaa ymmärtää, miksi metrinen tai A pitäisi tulla takaisinkin päin kapulan kanssa. Onko tässä taas yksi koira, johon yleisöpaine vaikuttaa vai pettikö vaan hallinta? Piika kävi hömpöttelemässä seuraamista ja luoksetulon stoppeja. Yllättävää, pitkä päivä ei näkynyt ollenkaan vireessä.

 

Kilju pääsi vielä auringon laskiessa treenaaman purut ja olikos nää nyt sitten jopa kolmannet treenit tälle kesälle? Ykkösen liikkeet vedettiin kahdesti läpi ja pari tökkäsyä siellä taisi olla ja tuomarille ilmoittautumista putkiaivo ei voinut ymmärtää, miksei siinä saisi vartioida maalimiestä edestä käsin.

 

Sunnuntaina siis taas aamukasteen aikaan pellolle. Iltapäivällä oli ohjelmassa vuorossa Kiljun purut uusiksi ja nyt hiottiin tuomarille ilmoittautumista. Ei jää Kiljun tuleva koe ainakaan kiinni puruista. Siinä on kaksi muuta osa-aluetta, jotka voivat kusta. Puruista sitten suoraan tottistelemaan Aholaitaan. Kilju teki esteet ja eteenmenon. Useampaan kertaan. Ja kyllä siellä niitä onnistumisiakin tuli ja esteissäkin tekniikka kerrankin parani toistoilla! Johtuiko sitten siitä, että treenien jälkeen todettiin Kiljun kummankin jarrunappulan olevan hajalla. Ipille taas sitä hemmetin tottista. Pään hakkaamista seinäänhän se on, vähintään yhtä kivuliasta itselle. Piika onneksi onnistui hommassaan ja raskaan viikonlopun jälkeenkin jaksoi tehdä häntä heiluen töitä. Jäävät ja luoksetulokin otettiin liikkuroituna ja loppuun vielä eteenmeno. Hirveästi haluttaisi ilmoittaa se jälkikokeeseen vielä tälle syksylle, jos mistään edes paikkaa saisi, mutta ei siinä taida vaan olla mitään järkeä.

 

Tässä vielä treenikuvia viikonlopulta:

 

Naakka joutui toteamaan, että viestimetsässä voi tulla vastaan myös tuttuja marjastajia.

Kas, missä on Piikan pk-liivit?

Selkeästi tullut syksy, kun treeni-into alkaa nostaa päätään samaa tahtia kuin helteet kaikkoavat Keski-Suomen yltä. Samalla tuli todettua, että Piikan pk-liivit ovat hukassa. Vain kasa Ipin repaleisia liivejä löytyi.

 

Ketjupannan kävin ostamassa ruokaostosten teon lomassa. Tuli vaan ostettua välimalli, on iso Piikalle, hieman pieni Ipille. Mutta hyvin sillä kävi jäljestys, eli asiansa ajoi. Kolmas ilta siis vietettiin Piikan kanssa pellolla, tein Kiljun toissapäiväisen jäljen päälle poikittain. Alku ekalle tikulle asti oli vähän levotonta, mutta sitten parani. Toinen kulma oli vähän hakusessa, mutta viimeiset kaksi suoraa ja kulma varsin hyvää. Kaikki tikutkin ja loppupalkka löytyivät.

 

Ja löytymisestä puheenollen. Pari ketjupantaa kuulema löytyi Espoosta. Kuin myös ainakin yhdet Piikan pk-liivit. Itse löysin viikonloppuna mulle jääneestä autosta pari Naakan hihnaa, ja tiedän ainakin, etten niitä itse sinne ole laittanut…

Missä on kaikki ketjupannat?

 

Koko viikon odotin viikonloppua. Ja sitten se vain hurahti ohi.

 

Lauantaina Ipille oli suunniteltu viestikoe. Edellisen kerran se on kisannut viime vuonna SM:eissä. Edellisen kerran sillä on treenattu joskus toukokuussa. Tottista Janne ei ole treenannut sen kanssa kevään jälkeen – enkä sen puoleen minäkään toukokuisen jälkikokeen jälkeen. Jossain tässä välissä on myös ketjukaulaimet kadonneet tuhka tuuleen!

 

Keskiviikkona kävin tottistelemassa Ipin kanssa Toivakassa ja Ipiksi se oli sairaan hyvä. Lauantaina se todellakin tiesi olevansa kokeessa. Kentälle tullessa se oli ihan jossain muualla kuin tottista tekemässä. Parhaan pätkänsä se esitti paikkamakuuseen mennessä. Heti Jannen käskettyä sen maahan ja otettua pari ratkaisevaa askelta, Ipi nousi istumaan. Ja se istuikin sitten siihen asti, että suorittavan parin ohjaaja käskytti koiransa seuraamisesta maahan. Ipi lakosi myös. Tuumasi vissiin, että kyllä täällä muille uskaltaa vähän heilutella keskaria, mutta tuolle en ala ryppyilemään. Kun Janne tuli piilosta pois, Ipi nousi taas istumaan. Koska niinhän ne paikkamakuut on tupattu suorittaa…

 

Seuraamisessa Janne oli ihan pihalla ja siinä vaiheessa, kun temponvaihteluista nähtiin pikaversiot aivan seuraamiskaavion pitkän suoran lopussa, Janne rentoutui ja Ipikin rentoutui ja homma luisti taas hetken aikaa. Kunnes päästiin jättäviin. Ipi taisi suorittaa ne kaikki seisomisina, paitsi siinä seisomisessa oikeasti sitten valuikin. Ja hypyssä otti kosketuksen ja sivulletulot eivät sivulletuloja olleet nähneetkään. Eteenmenossa malin häntä vaan vilkkui, mutta pitkä kenttä takasi sen, että Jannen toisella karjaisulla Ipikin lakosi maihin. Pisteitä 72 ja koska kello oli vasta aamu-8 ja kuuma päivä oli tulossa, oli ihan turha maastoon Ipin kanssa lähteä.

 

Senpä vuoksi mukana olivat myös Piika ja Naakka ja treenattiin sitten tottista pari tuntia. Ipi joutui toteamaan, että ihan tuolla suorituksella ei palkkaa heru vaan pitää siellä kentällä tehdä töitäkin. Piika teki myös hinkkaamalla hinkatun paikkamakuun ja tottiskaavion 70-senttisellä hypyllä. Ja kyllä se sen taisteli loppuun asti, vaikkakin vire laski jo seuraamisessa. Mutta tunnollisesti kuitenkin teki, vaikkei ollut kivaa. Ja ekaa kertaa Piika meni kisakorkeudessa olleen pk-A:n kapulan kanssa, vaikka vauhtia ei ollut sitten yhtään. Ja lisäksi nosti 2-kilosen kapulan. Sohvatyynylle suoritusta kerrakseen.

 

Illalla koirat vähennettynä Pessillä pääsivät vielä uimaan ja Kilju ja Piika pellollekin pitkästä aikaa. Peltoilut uusittiin myös sunnuntai-iltana ja tulipas taas into noihin jälkihommiin. Vaikeita jälkiä harvalla savipellolla, mutta kyllä sieltä vaan esineet ja kepit nousivat. Ja kun on kerran kurkkarit olleet hukassa koko viikonlopun, niin ratkaisin sitten ongelman ajamalla Piikan jäljen näyttelyremmillä. Toimi hyvin tarkoituksessa, jälki tuli ajettua ja kepit nostettua. Jotain hyötyä noista näyttelyistäkin.

 

Se_vain_räjähti – TAAS!

Anteeksi, mutta mitä meillä tapahtuu päivisin?

 

Kuvassa on Piikan tarhan ovi – sisältäpäin. 10 senttiä leveä lauta oli vielä alkuviikosta oven alaosaan asti ehjä. Nyt se on pikkusilppuna tuossa maassa. Eihän tämä vasta ollut kuin kolmas vai neljäs paikkausyritys noiden aiempien räjähdyskertojen jälkeen. Naulatkin oikein lennelleet pois.

 

Ostetaan: Riistakamera.

Lasten suusta se totuus…

Juttelin viikonloppuna 4-vuotiaan kanssa koiristamme.

 

4v: Onko Piika tyttö?

m: On.

4v: Ja Pessi on poika?

m: Kyllä on. Kumpikos Ipi on?

4v: Hmm.. En tiedä.

m: Ipi on tyttö. Entäs kumpi Kilju on?

4v: Poika.

m: Mistäs tiedät?

4v: Tiedämpä vaan. Se on ihana.

m: Miksi se on ihana?

4v: No, kun se nuolee. Se antaa pusuja.

Neljävuotiaan ilme oikein kirkastuu hänen puhuessaan Kiljusta. Piika sattuu samalla nuolaisemaan neljävuotiaan suuta ohimennen.

4v: Se nuolaisi! Se ei purrut!!

Nii-in, lasten suusta se totuus ja silleen…

 

Tällaista jälkeä muuten syntyy, kun työntää päänsä muurinpohjalettupannun alle sen ollessa tulilla: