Tunnarioksennus2 – vai hehkutus?

Tunnaripäivä nro. 4. Olen tässä viime päivät miettinyt, millaisen tunnarisuorituksen haluan Piikalle? Siitähän se treenaaminenkin lähtee, että mitä kohti suunnataan. Pessiä on kiittäminen siitä, että halusin Piikalle Ilmeen! Pessi kun alkaa oikein loistamaan, kun se näkee tunnarikapulat. ”Siis Tän Mä Osaan!” Joten mietin, miksei sitä voisi saada Piikallekin? Seuraavaksi pohdin, miten meidän pieni laiska bordersollie saadaan motivoitua tekemään 110% ja kyllähän se sen vireen noston kautta tulee. Sitten pohdin treenimääriä ja totesin, että lähdetään nyt aluksi aamuisin ja iltapäivisin tehtäviin 3-4 toistoon kerrallaan.

 

Pessille riitti aikanaan vireen nostoon pelkkä kokonainen nakki tai broiskun siipi tai aamuruoka. Kun koira on niin ahne kuin Pessi, elämä on kyllä helppoa ja Ilme tuli kuin ilmaiseksi. Bortsuksi Piika kyllä taitaa olla ahne, mutta kun koiralle on annettu hermoja kauhalla verrattuna Pessin lusikalla annettuun pääkopan sisältöön, lopputulema on hyvin erilaiset koirat. Piikaa on pakko ruoalla hetsaamisen lisäksi myös haukuttaa, jotta saan sille virettä ja tehtyä hieman ristiriitaa ja turhaumaakin – ja sitä kautta sitä Ilmettä.

 

Eilen sitten kolmantena tunnaripäivänä, kun lopulta uskalsin nostaa Piikan virettä ja sitä kautta myös kieltojen kestämistilaa, sain turhautettua sen maistelusta kieltämisen avulla siihen tilaan, että Piika alkoi kantamaan vääriä niska vääränä mulle. Ja niitä kapuloita sitten kans riitti, kun niitä oli maassa 40+. Meinasin oikeasti hyppiä riemusta!! 😀 Vihdoinkin olin hiljaa enkä puuttunut sen tekemiseen kielloilla ollenkaan vaan annoin koiran pähkäillä. Ja Piikahan mietti. Siinä missä Pessi aikanaan odotti palkkaa jokaisen kapulan tuonnin jälkeen, Piika palautti kapulan lennosta ja lähti samantien mua vilkaisemattakaan hakemaan uutta kapulaa. Vähitellen se tuli takaisin toiminta-alueelle ja löysi oman kapulan. Siitä palkattiinkin sitten reippaasti ja taas tehtiin uusi, tällä kertaa täysin onnistunut tunnari! Taisin leijua siinä vaiheessa. 😆

 

Tänään tehtiin taas aamulla aamuruoan ja vireen noston avulla kolmen tunnarin setti 40+ kapulalla ja tadaa, kolme kertaa täydellisen onnistunut tunnari! Yhdellä kerralla Piika ilmeisesti meinasi ottaa viereisen kapulan, mutta vaihtoi lennosta oikeaan. Tätä nyt jatketaan ja ehkä niitä varmoja, onnistuneita tunnareita alkaa tulla. Seuraavaksi pitänee varmaan jo vaihtaa pihalta tielle ja vähitellen yhä vieraampiin paikkoihin tekemään tunnareita. Toivon, että kahden vuoden päästä Piikalla on yhtä Ilmeikäs tunnari kuin Pessillä nyt. Että se loistaisi, kun se näkee tunnarikapulat ja tietäisi, että tän mä osaan! 🙂

 

Ainiin, ja olen mä treenannut Ipilläkin. Sen seuraaminen on ollut hyvin lyhyttä, mutta Ilmeikästä ja se jopa haukkuu sylki roiskuen. Kuvitella, meidän Ipsu! 😀

 

Pessikin pääsi eilen hallin pihaan esittelemään pakote-palkka-ideaa. Ajattelin, että se olisi varmin omista koirista, joka kiinnittäisi kaikkeen ylimääräiseen (ohimeneviin koiriin) huomionsa. Paskan marjat, oli minussa ja nakkitaskussa ihan kiinni eikä saanut silmiään irti. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi sen kanssa elää. Ei ole enää esimerkkiainesta se koira.

Tunnarioksennus

Kuinka turhauttavaa voikaan olla, että koira, joka ei ikinä enää tule tokokokeisiin osallistumaan, osaa tehdä tunnistusnoudon kahden vuoden totaalitauon jälkeen tuosta vain puhtain suorituksin kerta toisensa perään? Vielä enemmän turhauttaa, kun kyseessä on ainut koira, jolle olen saanut opetettua 100 % tunnarin. (Ja joo, eihän se sitä koskaan kokeissa ole tehnyt, mutta onhan se nyt aika pätevä, jos muutamissa sekunneissa voi löytää oman täydellisellä suorituksella, oli kapuloita sitten 6 tai 50. Pulliaisen Riikalta aikanaan saamani neuvot tunnarin suhteen ovat olleet ainoat neuvot, jotka ikinä koirankoulutuksessa olen jaksanut viedä melkein loppuun saakka. Vain se koevarmuus puuttuu.

 

Joka kevät se tunnari-innostus on tullut ja niin se tuli nytkin. Kun ei jaksa haravoida, voi aina kokeilla, miten tunnari onnistuu vuoden tauon jälkeen. Tokikin tässä välissä on etsitty omaa säännöllisen epäsäännöllisesti. Viimeksi kuitenkin viikonloppuna hyvillä tuloksilla. Oman löytämisessä Piikalla ei olekaan mitään vaikeuksia. Mutta sitten lisäsin vieraat kapulat taas kerran mukaan. Ja on se kumma, miten ne aiheuttavat heti sen paineen tunteen. Joko omassa päässä tai sitten koiran päässä.

 

Vaikka Piika ei näytä paineistuvan tunnarista, se maistelee vääriä kapuloita. Ei edes yritä tuoda niitä mulle, vaan maistelee kapuloilla edetessään siihen asti kunnes kohtaa oman ja palaa takaisin sen kanssa. Koska aina sanotaan, ettei tunnarissa saa kieltää, en sitten ole uskaltanut Piikankaan toimiin puuttua. Ehkä se ei sitten kuitenkaan tiedä, mitä siltä tunnarissa odotetaan, vaikka yhden kapulan osaakin tuoda vaikka sitten heinäsuovasta.

 

Pohdiskelin asiaa ja kyselin naamakirjassakin neuvoja, miten muut ovat opettaneet koiriaan pois maistelusta. Tapoja tuntuu tosin olevan yhtä monta kuin on ihmisiäkin, joten tuli sitten kokeiltua ”muutamia” keinoja Piikallekin, mm. ”miljoonalla” kapulalla, heinäkasan alta etsimistä, lasipurkkeihin piilotettuja kapulatunnistuksia ja viimeiseksi vähän enemmän ”miljoonakapuloita” ja motivointipalkkaa plus kieltoa. Ennen kokeilua hylkäsin kompostiverkoilla tunnarin opettamisen, niin että väärät olisivat olleet verkon alla. Piikalla on hirveä tarve kaivaa kapuloita, jos niille pääsy on estetty, etten nähnyt tätä enää vaihtoehtona. Joskus sitä on kuitenkin kokeiltu, olisiko pari vuotta sitten? Silloin meni pieleen ja hylkäsin taas tunnarin vuodeksi.

 

Viime päivinä onkin sitten tehty tunnaria. Useita toistoja päivässä. Tiistaina en kieltänyt yhtään ja Piikalla suu kävi, nenä ei niinkään. Eilen otin kissanruokaa palkaksi ja Piikan ilme näytti siltä, että nyt kestää kieltääkin, joten hihna kurkkariin kiinni ja sitten pari kertaa mentiin kapularivistö läpi ja kielsin joka kerta, kun yritti maistella vieraita. Oikeasta palkkasin nakilla. Sen jälkeen tovin tuumaustauko, että tekeeköhän se nyt mitään. Niinpä kumosin 40 kapulaa pihalle, otin itse etäisyyttä kapuloihin, irrotin hihnan ja hetsasin Piikan kissanruokaan ja vapautin kapuloille. Se maisteli ensimmäistä, jonka jälkeen vain haisteli kunnes tuli omalle. Palkkasin nakilla. Piilotin uudestaan oman, ja käskin etsiä, jolloin ilman maisteluita palautui oma hyvällä haistelulla ja palkaksi kissanruokaa. Kolmannella toistolla tuli sitten taas ekan kapulan maistelua, palkaksi nakkia ja neljännellä toistolla toi haistelun jälkeen oman ja siitä kissanruokaa palkaksi.

 

Tämän liikkeen kanssa ei saisi kyllä olla epätoivoinen. Olen käyttänyt samoja kapuloita kuin Pessin kanssa vuosia sitten. Niitä kun silloinkin kertyi joku reipas 300+, kun Pessi kanteli aluksi koko pajatson tyhjäksi ennen kuin hiffasi homman ytimen. Joten jos on riittänyt siihen kärsivällisyyttä, niin kai nyt pelkkään maisteluunkin riittää? Selvästi on hävinnyt ne vanhat hajut kapuloista, kun on säilytetty ne ulkovarastossa (testasin Pessillä.) Eipähän ole ainakaan pakasta vedetyt kapulat ja Piikakin oppii etsimään sitä tuoreinta hajua. Pessin kanssa aikanaan tuli tehtyä päivässä 3 x 3 tunnaritoistorykäisyä. Piikan kanssa olen tehnyt nyt 2 x 3-4. Ehkä se maistelu jää pois? Ainakin ilmeestä näkee, milloin on niin hyvä palkka, että voi kieltääkin.

 

Tänä aamuna ei ollut hyvä palkka. Vain aamuruokaa ja Piika, joka on muutenkin aamu-uninen, oli ihan sippi. Mutta tehtiin kolme tunnaria. Ensimmäisellä palautui ekan kapulan maistelun kautta oma ja sai nakkipalkan, toisella Piika palautti kaksi väärää kerralla, kun ilmeisesti tuli joku palkkapaine ja kun en reagoinut vaan käskin etsiä oman, palautti ekan maistelun kautta oman ja sai nakkipalkan. Kolmannella kerralla meni suoraan haistelun kautta ilman maisteluita ja palautti oman, joten siitä sai jo ruoan palkaksi ja jätettiin siihen.

 

Ehkä tässä on valoa tunnelin päässä, koska ainakin parissa päivässä on se yletön maistelu jäänyt pois ja kenties jossain vaiheessa voi siihen ekan maisteluunkin puuttua, jos se vielä kauankin meinaa jatkua.

Jälkikausi korkattu!

Jokusen viikon olen jo katsellut metsiä sillä silmällä, että joko nyt?!? Eeentä nyt?? Johan nyt?!? Ja tänään viimein aurinko paistoi, olin hyvissä ajoin kotona ja tuntui kaikin puolin siltä, että nyt voitaisiin korkata jälkikausi tälle vuotta.

 

Tein sekä Ipille että Piikalle jäljen, noin 200-250 metrin pituisia taisivat olla ja kuudella kepillä. Ipin jälki polveili mäkisemmässä maastossa. Ensimmäiseksi Ipi pääsi liinan päähän ja ensimmäistä kertaa ohjasin nyt Ipiä jäljellä. Mun silmiin se jäljesti varsin kivasti. Vauhtihan Ipillä on kova, mutta se myös kestää jarruttamisen. Päädyin antamaan Ipille enemmän vapauksia kuin Janne on tainnut jäljillä antaa, mutta halusin myös nähdä, hajoaako Ipin pakka siihen. Eikä hajonnut. Jouduin jälleen kerran myöntämään, että Ipi alkaa olla aika hyvä. Se teki hyvän, suoran janan, jossa kääntyi oikeaan suuntaan. Sitä vahvistamassa oli myös pari nakin palaa parin askeleen päässä. Lisäksi ensimmäinen keppi oli heti alussa. Ipi löysi 5/6 keppiä. Neljäs keppi jäi maastoon, mutta senkin Ipi merkkasi. Sillä vain loppui usko, että keppiä löytyisikään ja jatkoi sitten matkaa jäljellä. Parista kulmasta Ipi ajoi yli, mutta korjasi virheensä parin metrin säteellä ja hyvin työsti nenällä. Tyytyväinen saa olla! (Ja kuulema voin enää pilata Ipin jäljen.)

 

Piikan jäljen rakensin samoin kuin Ipin jäljen. Jälki vain lähti janalta toiseen suuntaan. Piikakin teki todella hyvän janan ja nakit vahvistivat oikeaa suuntaa. Kepeistäkin löytyi 5/6, 3. keppi jäi johonkin matkalle, en itsekään tiedä mihin. Piikasta huomasi, että sille nenänkäyttö oli etenkin todella väsyttävää talven jälkeen, sen verran tarkasti se jäljen päällä viihtyi.

 

Seuraavaksi kummallekin voisi tehdä lyhyen, helpon jäljen, jossa kuitenkaan keppien löytyminen ei olisi itsestäänselvyys.

Treeniviikonloppu ja treenikuvia

Vaikka lomaviikko tuntui jossain vaiheessa huikean pitkältä ajalta, niin se vain mennä hurahti viikonlopun myötä. Nyyh. Lauantaina suunnattiin Haukkuvaaraan treenaamaan päiväksi ja vaikka ajatus tuntuukin mahdottomalta, jotain oppeja oli ehkä mennyt perille ja joissain asioissa oli menty eteenpäinkin. Kilju tottisteli ja pääsi pureskelemaan vierasta maalimiestä. Ipin kanssa päädyttiin tuossa jokin aika sitten ohjaajanvaihdokseen ja olen nyt muutaman kerran sen kanssa tottistellut. Pari kertaa kokeiltiin hallissakin ja kommentit oli vähän sen suuntaisia, ettei noin hyvää tekemistä Ipi ole aiemmin esittänytkään. Ohjaajanvaihdoksesta ei voi kyllä ottaa kunniaa vaan kaippa haukuttaminen alkaa tuottaa tulosta ja vanhakin koira voi oppia uusia metkuja. 🙂 Piikan kanssa tein pari settiä pihalla ja ääh, no, ihan hyvä, että sen kanssa ei ole mitään tulostavoitteita tänä vuonna. Saa rauhassa rakennella ja yrittää keksiä sille parhaita konsteja. Jotenkin Ipin kanssa tekemisen jälkeen en voinut olla tyytyväinen Piikan tekemiseen. Hassu juttu.

Kamerakin eksyi mukaan treeneihin ja Kiljukin pääsi kuviin:

Tänäänkin Kilju pääsi treenailemaan ja samalla reissulla käytiin tekaisemassa vuoden ensimmäiset esinekaistaletreenit. Ipille tallailtiin kolme erillistä kaistaletta, joista kahteen ensimmäiseen 1 esine ja viimeiseen 2 esinettä. Ohjasin myös tässä treenissä Ipiä, ja yllättihän se, miten hyvin se työsti tässäkin lajissa minulle, ei vierestä vahtineelle Jannelle. Ainoastaan kolmannen kaistaleen viimeinen esine, muovinen suppilo, oli vaikea ja sen kanssa vähän enemmän työstettiin, mutta just hyvät treenit tuli tehtyä. Nyt treenataan motivaatiota lisää ja samalla myös välistä vaikeampia esineitä motivaatiota unohtamatta.

Myös Piika kävi tekemässä ensimmäisellä kaistaleella treenin. Janne hetsasi sen esineeseen ja vei sen sitten takarajalle. Tällä kertaa saatiin räjähtävä lähtö ja sinne painoi koira, selvästi kuitenkin nenä kiinni. Ensimmäistä kertaa ikinä näin esineruudussa! Annettiin Piikan työstää kaistaletta todella pitkältä tuntunut aika, ja kun se esineen löysi, oltiin jo jättämässä treeni siihen, mutta Piika menikin pudottamaan esineen kesken matkan. Esine jäi kiinni johonkin risuun ja kun Piika ei sitä meinannut siitä irti saada, loppui siltä uskokin. Kannustuksella se sai esineen irti ja palauttamaan käteenkin. Leikitettiin se ja jatkettiin treeniä. Seuraavaksi taas hetsin kautta esine helposti kaistaleelle. Nyt oli jo nenä auki kaistaleelle lähtiessä ja esine palautui hyvin ja taas bileet pystyyn. Vielä heitettiin kerran esine jäljettömälle alueelle ja vaikka Piika oli väsynyt, hyvin työsti ja hyvin palautti esineen. Tuumattiin, että tällaista treeniä pitäisikin tehdä nyt Piikalle jatkossa. Vaan olipa kiva päästä metsään pitkästä pitkästä aikaa!! 🙂

Piika on ollut pari iltaa todella outo. Tulee ihan kiinni, haluaa kiivetä syliin, tulee mahan päälle makaamaan ihan reporankana ja eilen oli lisäksi todella levoton ja joku sillä selvästi oli. Lopulta päädyttiin siihen lopputulemaan, että ilmeisesti sitä närästää, kun ulkoilet merkit näyttivät viittaavan siihen parhaiten. Valeraskauttako tää on?

Tuleeko se kevät?

Tuleeko kevät vasemmalta?

Kenties oikealta?

Tuleeko kevät kuraisen koiran matkassa?

 

Tuleeko kevät uuden lumen alta?

Tuleeko kevät karvanajelun myötä?

Tuleeko kevät pihalta löytyvien aarteiden myötä?

Tuleeko kevät tuolta?

 

Vai kenties TUOLTA?

Vai tuleeko se sittenkin ilta-auringon matkassa?

Tuleeko kevät keväthepulin avulla?

 

Tuleeko kevät sulavan lumen alta?

 

Tuleeko kevät nautiskellen?

Kyllä kevät tulee – sen voi jo haistaa!

 

Vähän erilainen loma

Olin koirien kanssa melkein viikon Espoossa lomalla ja tänään tultiin kotiin. Keittiönpöydällä odotti tällainen:

 

Talonlämmittäjä oli tuonut reissultaan tuliaisia. Kuulema olin tullut heti mieleen, kun oli tuon nähnyt. Minä kyllä sanoisin, että Piikaan se ennemmin liittyy… Siksi pitääkin palata lomareissuun ja Espooseen.

 

Sen lisäksi, että Espoosta tuntuu olevan lyhyt matka joka paikkaan autolla, siellä on järkyttävää autoilla (eksyin ehkä kaksi kertaa), ja siellä noin yleisesti ottaen tuntuu paistavan aina aurinko (kuuden päivän otannalla). Siksipä siellä onkin varsin leppoisaa viettää lomaa, koska on pakko kuluttaa päivänsä lenkkeillen aurinkoisessa pakkassäässä, koska mitenkään ei uskalla lähteä yksin autoilemaan mihinkään. Nähtiin me sentään vähän enemmänkin eteläistä Suomea, sillä päivittäin piti järjestää Piikaa treffeille komean herrasmiehen kanssa.

Tässä ollaan pelloilla lenkillä aurinkoisessa säässä, tottakai! 🙂

 

Piikalla oli lauantaina 11. juoksupäivä ja käytiinkin jo silloin ensimmäisen kerran treffaamassa Lakua. Vähän epäilin, josko Piika mitään vielä juoksuistaan edes tajuaisi, kun ei ollut omille koirillekaan edes häntää kääntänyt. No, samantien kun se Lakun näki, tyttö oli häntä sivussa, mutta lähinnä leikkimistä se Piikan osalta oli. Todettiinkin pian, että lauantain saldoksi jäi yksi ehkä / ehkä ei -tilanne.

 

Sunnuntaina juoksun 12. päivänä käytiin treffaamassa Lakua taasen ja Piikalla juoksu eteni, muttei vieläkään ollut oikea päivä. Niinpä pidettiin ihan reippaasti puolentoista vuorokauden ero seuraavaan kertaan, ja maanantaina juoksun 13. päivänä kokeiltiin illasta uudelleen. Piika kyllä antoi ymmärtää, muttei vieläkään ymmärtänyt antaa. Tälläkin kertaa todettiin pian, että turha liian kauaa yrittää. Näinä päivinä Pessin ja Piikan välit kiristyivät kotona ja pari kertaa tappelu oli lähellä, kun Pessin huumorintaju loppui siihen, että Piika komensi ärinätehosteilla sitä. Piika ja Kilju tulivat sentään toimeen, vaikka niilläkin touhu alkoi näyttää siltä, että Kilju varmaan tekee juoksut tähän perään.

Piika ja Kilju päiväunilta herätettynä.

 

Tiistaina näytti jo päivällä siltä, että nyt taitaa olla oikea päivä, kyseessä oli 14. juoksupäivä. Pessi kävi ihan kuumana Piikaan ja Piikakin alkoi olla suvaitsevampi Pessiä kohtaan. Eipä ne sitten saaneetkaan enää ollenkaan olla samoissa tiloissa, kun kauheat zembalot oli heti pystyssä, kun silmä vältti. Pessi on kyllä varsin tarkka nenästään, siitä pystyi sanomaan heti, milloin ne oikeat hetket ovat kohdillaan, vaikkei se koskaan (tietääkseni 😀 ) yhtään narttua ole astunut. Mutta näemmä se keskittyy vain siihen olennaiseen. Tiistai-iltana täysikuu olikin sitten kohdillaan ja varsinaiselta pariskunnalta saatiinkin hyvin lyhyen yrittämisen jälkeen onnistunut astuminen. Nalkissa olivat vajaa 5 minuuttia. Loppuillan Piika oli varsin väsynyt, läheisyydenkipeämpi se ei enää voikaan olla. Ruokakuppia se piti pään alla tyynynä.

Piika 1. astutuksen jälkeen

 

Keskiviikkona oli juoksun 15. päivä ja sovittiin vielä sille illalle treffit. Janne oli vähän edellisenä iltana manaillut, että varmaan on vähän värityskirjaa niissä 20 minuutin nalkissa oloissa, ei kai nyt koirat semmosia voisi olla toisissaan kiinni. Vähän liian kirjaimellisesti tuntui pariskunta nämä manaukset vaan ottavan, nimittäin taas saatiin onnistunut astuminen ja siinähän se reipas vartti sitten kuluikin. Nyt vain sitten odotetaan. Odotetaan. Ja odotetaan. Tiesittekö, että odottavan aika on pitkä? On kyllä niin ihana yhdistelmä tämä pariskunta ja mustavalkoisia rakkauspakkauksia odotetaan siis Vuohitallille! Suuri kiitos Saija &co ja Sirpa! 🙂

Piika ja Laku marraskuussa 2013.

 

Pessille taisi olla rankinta olla reissussa. Se ei kyllä taitaisi enää helposti sopeutua kerrostalokoiran elämään. Sen verran usein sitä sai hiljaiseksi komentaa. Turha luulo, että olisi uskonut siltikään. Kaikki äänet oli pakko kommentoida. Toisaalta täytyy myös antaa Pessille tunnustusta, että samalla kun sen ja Piikan välit kiristyivät, Pessin ja Kiljun välit pysyivät koko ajan hyvinä ja niitä oli helppo pitää samassa tilassa. Yllättävän hyvin kolme koiraa ja kaksi ihmistä mahtui yksiöön, vaikka joskus tuntuu tämä talokin liian pieneltä tälle porukalle. 🙂

Lenkkikokoonpano. Pessillä on joku ihme tapa kävellä katukiveyksen reunoja pitkin.

 

Pieni koira, iso keppi

 

Joku tietysti voi vielä muistaa kysyä, että missäs Ipi sitten oli? Se palasi omalta yksityiseltä lomareissultaan vastahakoisesti. Sanoi olleensa prinsessana prinsessan paikalla, tai melkeinpä kuningattarena. Juorut Ipin selän takana tosin kertovat, että oikeasti kyseessä oli nukkeleikki, kun kerrankin oli elävä (tarpeeksi tyhmä) nukke, joka ei tajunnut ottaa edes tiaraa pois päästään. Valitettavasti ballerinahame oli liian pieni.

 

kuvat c) Raisa

Piika 3v!

 

Thank You Barbara for this lovely girl!

Stinky sen sanoi!

Agilitya Ipsun tapaan

Piikalla on tänään 9. juoksupäivä. Tuossa pari päivää oli aika rauhallistakin meno, Pessi ja Ipi eivät juurikaan olleet kiinnostuneita Piikasta. Nyt on taas ollut vähän ahdistelua ilmassa, mutta nimenomaan ahdisteluna edelleen, sillä Piikaa se lähinnä ahdistaa.

 

Tiistaina Ipin kanssa käytiin treenaamassa pitkästä aikaa yhdessä ja aika kivassa mielentilassa Ipi oli treenien aikana. Kuvassa esteiden suhteet toisiinsa ovat ihan pyllyllään, mutta ei välitetä siitä.

Meille vaikeinta oli pakkovalssin ajoitus, 9-13 sekä 14-16. Toisaalta viimeisillä toistoilla sain kyllä jo sitten aika kivasti ohjattua Ipiä 10-11 välillä ja alkoi löytymään se omankin sijoittumisen ja liikkeelle lähdön ajoitus. Kiinnitin jo treeneissä huomiota siihen, että varsin oudosti Ipi hyppäsi. Saman huomaa videoltakin. Ei sen pitäisi kovin jumissa olla, koska vasta Janne sen viikonloppuna hieroi. Ehkä hyppyhommat johtuivat siis omasta kökkö-ohjauksesta. Ja kepit luultiin, että ne olivat onnistuneet, mutta video oli armoton ja kertoi, että Ipi otti keppien keskellä pari välia kerralla. On se kyllä varsinainen värkki!

Mutta tässä siis treeneissä kuvattu video. Omalla tavallaan Ipi on ihan hauska.

Viikonloppu lorvaillen

  

Tämä viikonloppu vietettiin pääsääntöisesti ulkona, mutta myös telkkarin ääressä. Pyhitettiin viikonloppu siis täysin lorvailulle. Viime viikonloput on oltu koko ajan treenaamassa, samoin tulevinakin viikonloppuina äksöniä on riittämiin, joten ihmekös tuo, että Janne yhtäkkiä totesikin ihmetellen, ettei muuten ole tullut Kiljua treenattua pariin päivään. Niinpä ne sitten yhden lenkin aikana ottivatkin treenailua vähän takaisin luoksetulojen ja liikkeestä pysähtymisten muodossa.

 

Ipi alkaa olla varsin hauska, kun se viimein on saatu haukkumaan. Mitä nyt tällä hetkellä se mölisee, oli asia mikä hyvänsä. Piikalla taas on tänään 5. juoksupäivä ja nyt se vihdoin vuotaa reippaasti. Kiljukin näyttäisi tekevän esijuoksua ja Piikaa on alkanut jo vähän ärsyttämäänkin, kun koko ajan jonkun nenä on sen takapuolessa. Kilju varsinkaan ei tunnu pääsevän yli Piikan tuoksuista. Tosin, Ipikin yritti viikonlopun aikana astua sekä Piikaa että Kiljua. Ja Pessi yritti astua Piikaa, mutta sen verran napakasti sai hammasta, että siihen loppui yrittäminen. Eipä ole kyllä aiemmin tällaista tämä meno ollut.

 

 

Kuvasin eilen videopätkiä lenkiltä. Aika kivasti on kyllä tämä lauma hitsautunut yhteen. 🙂 Kyllä jo pääsisi metsälajejakin harrastamaan, mutta eipä tässä jaksa pitää kiirettä. Nyt oli kiva vain lenkkeillä ja koiratkin nauttivat. Pessi löysi supiansan täynnä kalanperkeitä, mutta jostain ihmeellisestä mielenoikusta se päättikin totella ja tuli pois ilman saalista ja ilman loukkuun jäämistä!

 

Piika lisää jännitystä elämään ja juoksee silmät peitettyinä.

  

Pessikin sai leikkiä…

…kunnes eräs mustavalkoinen nappasi lelun itselleen.

Pessi-raukka

Ipillä on kasvanut talven aikana patti oikean silmän yläluomeen. Patti on läpi luomen ja painaa myös silmään. Lisäksi luomessa on jonkinlainen näärännäppykin, joka hankaa silmään.

Tässä nuo patit näkyvät varsin hyvin.

Nyt on vasta maaliskuun 9. ja maasta puskee jo tulevan kesän kasveja